Åström-stipendiaatit totuttelevat valoon ja manaavat turhaa sääntelyä

30.10.2015Kirjoittaja: Miisa PulkkinenValokuvaaja: Miisa Pulkkinen
Elina Brotherus tarkastelee Carpe Fucking Diem -kirjansa vedoksia Werner Åström -ateljeessa.
Elina Brotherus tarkastelee Carpe Fucking Diem -kirjansa vedoksia Werner Åström -ateljeessa.

Taiteilijat Elina Brotherus ja Nea Lindgrén sekä Sándor Vály saivat keväällä Suomen Taiteilijaseuran Åström-ateljeestipendit. He työskentelevät kolmen vuoden ajan Vallilan ateljeetalossa stipendien lahjoittajien, Helena ja Werner Åströmin mukaan nimetyissä ateljeissa. Stipendiaatit avasivat ateljeensa ovet Taiteilija-lehdelle ja raottivat suunnitelmiaan tuleviksi vuosiksi.

Vallilan taiteilijatalossa valokuvataiteilija Elina Brotherus levittää uuden Carpe Fucking Diem -kirjansa koevedoksia Werner Åström -ateljeen lattialle. Mäyräkoira Marcello torkkuu vakiopaikallaan, taiteilijan kamerarepun päällä työpöydän alla. 50-neliöisen ateljeen lattia on vedoksia lukuun ottamatta tyhjä, ja sellaisena Brotherus aikoo sen pitääkin kolmevuotisen stipendikautensa ajan.

”Toimisto on toisella seinällä ja muun tilan pidän tyhjänä, jotta voin liikkua kuvatessa. Ikkunat ovat hyvät, koska tänne saa joko suoran tai sivuvalon riippuen siitä, kummat verhot laittaa kiinni. Tänne tulee kaunis valo. Tila soveltuu kuvaamiseeni erinomaisesti, koska kuvaan nimenomaan luonnonvalossa”, Brotherus kertoo.

Stipendiateljee on 43-vuotiaan valokuvataiteilijan ensimmäinen oma työhuone. Sitä on vaikea uskoa, sillä mm. Fotofinlandian, valokuvataiteen valtionpalkinnon ja Pro Finlandia -mitalin saanut Brotherus on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia nykykuvataiteilijoita.

”Tunnettu tai ei, se ei ole tässä asiassa auttanut mitään”, hän tuhahtaa.

Brotheruksen teoksissakin esiintynyt mäyräkoira Marcello on löytänyt oman paikkansa ateljeessa.
Brotheruksen teoksissakin esiintynyt mäyräkoira Marcello on löytänyt oman paikkansa ateljeessa.

Brotherus on jo vuosien ajan jonottanut työhuonetta Kaapelitehtaalta. Lukuisat yhteydenotot eivät ole tuottaneet tulosta. Viimeksi hän kärkkyi uutta tilaa heti, kun kuuli Framen muuttavan Kaapelitehtaalta Punavuoreen. Turhaan, sillä vapautuvan tilan kerrottiin menevän muuhun käyttöön. Vallilaan Brotherus muutti tarvikkeineen Valokuvataiteen museon toimistohuoneesta, jota hän sai käyttää tilapäisesti. Sieltäkin olisi pian ollut lähtö edessä. Taiteilijoiden ateljeepula selvästi tuskastuttaa.

”Tässä maassa on niin paljon ateljeen tarvitsijoita. Ärsyttää valtavasti, että esimerkiksi Kaapelitehtaasta on tullut voittoa tavoitteleva firma, jonka vuokrat ovat korkeat. Paikan alkuperäinen käyttötarkoitus on mennyttä. Firmoja kosiskellaan luovien ihmisten ja taiteilijoiden joukkoon, mutta kohta siellä ei enää ole taiteilijoita, koska heillä ei ole varaa vuokriin.”

Brotherus haaveilee, että esimerkiksi Lapinlahden sairaala olisi voitu muuttaa ateljeekäyttöön, edes väliaikaisesti. Sairaala on nyt ollut tyhjillään jo kahdeksan vuotta. Siinä ajassa suuri rakennus olisi voinut tarjota työtiloja sadoille taiteilijoille.

”Tulen vihaiseksi siitä, että ihmiset tekevät töitä keittiössä, kun tyhjiä tiloja ei saada käyttöön.”

Työ voi nyt ottaa uuden suunnan

Brotheruksella on stipendikaudelleen useita suunnitelmia. Tai paremminkin hän kertoo työskentelevänsä parhaiten, kun voi rennosti leikitellä ja kokeilla. Silloin syntyy yllättävän usein valmiita teoksia. Nyt on alkamassa kokonaan uusi vaihe taiteellisessa työskentelyssä.

Minun on mahdollista ottaa seuraava askel sen takia, että käytössä on tämä tila.

”Minun on mahdollista ottaa seuraava askel sen takia, että käytössä on tämä tila. Olen ollut jo joitain vuosia kiinnostunut performanssista ja sen historiasta sekä 1960–70 -luvun amerikkalaisista pioneereista. Minua kiinnostavat rajankäynnit ja se, että kiepsauttaa jonkin asian toisin päin. Tämä työhuone voi olla myös laboratorio.”

Performatiivisuuden lisäksi tekeillä on toinenkin, valokuvan ominaistekijöitä pohtiva sarja, mutta siitä taiteilija ei tohdi vielä puhua enempää. Uusien suuntien ottaminen on nyt mahdollista, kun työhuoneella on rauhaa keskittyä omiin ajatuksiin ja kaikki työhön liittyvä aineisto on käden ulottuvilla, samassa toimistonurkassa. Tärkeintä on, että ensimmäistä kertaa Brotherus voi kuvata omalla työhuoneellaan.

”Olen kuvannut milloin missäkin. Residensseissä, matkoilla ja satunnaisesti joissain summanmutikassa löydetyissä paikoissa. En ole vielä ollut tilanteessa, jossa minulla on oma tila, johon voin palata päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Nyt myös tila voi olla aiheeni, ja voin tehdä siinä tapahtumia, joita kuvaan.”

Ne saavat kuitenkin vielä odottaa, sillä seuraavaksi Brotherus valmistautuu vuoden tärkeimpään viikkoon, Paris Photo -messuihin. Viikko on hengästyttävän täynnä tapahtumia. Messuilla julkaistaan Carpe Fucking Diem -kirja, ja samaan aikaan avautuu saman niminen näyttely gb agency -galleriassa. Näyttelyssä on kirjan valokuvien lisäksi uusia video- ja filmiteoksia. Vielä samalla viikolla Brotheruksella on Italy Inside Out -näyttelyn avajaiset  Milanossa ja suomalaisvalokuvaajien omakuvanäyttelyn avajaiset Teneriffalla.

Suomessa hänen teoksiaan nähdään tammikuussa Galleria Heinossa, jossa on esillä Tangohousut-videoteos ja valokuvasarja Les Femmes de la Maison Carré.  Carpe Fucking Diem -kirjanjulkistusnäyttely  on toukokuun lopulla niin ikään Galleria Heinossa.

Lindgrénin ja Vályn työhuone on pyhättö

Nea Lindgrén ja Sándor Vály pyhätössään.
Nea Lindgrén ja Sándor Vály työhuoneellaan.

Helena Åström -ateljeen molemmat taiteilijat ovat poikkeuksellisesti yhtä aikaa paikalla. Ateljeen jakaa pariskunta Nea Lindgrén ja Sándor Vály. Syksyllä käytännöksi on muodostunut, että Lindgrén hyödyntää aamun valon ja maalaa teoksia marraskuussa lähestyvää tmgallerian näyttelyä varten. Iltavuorossa työskentelee Vály. Taiteilijat tuntuvat yhä olevan onnellisen hämillään siitä, että saivat stipendiateljeen käyttöönsä kolmeksi vuodeksi.

”Olemme aina olleet ateljeehauissa kakkosia tai kolmosia. Oli suuri yllätys, että saimme tämän työhuoneen. Meni monta viikkoa tajuta, että kerrankin on onnistunut.”, Vály ihmettelee.

Stipendiaatit pääsivät muuttamaan työhuoneisiinsa toukokuussa. Lindgrén ja Vály ovat työskennelleet alusta alkaen intensiivisesti, sillä alkukesän he valmistautuivat Mäntän kuvataideviikkoihin. Lindgrén osallistui näyttelyyn Atelier series -nimisellä, kuuden sekatekniikalla toteutetun maalauksen sarjalla. Vályn teos Die Toteninsel on kuvitteellinen rekonstruktio kadonneesta partituurista, jonka libreton aihe perustuu sveitsiläistaiteilija Arnold Böcklinin  Die Toteninsel -maalauksen tematiikkaan.

Vasta Mäntän-kiireiden jälkeen taiteilijat ovat ehtineet totutella uuteen tilaan: sen valoon, tilaan ja paikan henkeen. Nyt ateljee alkaa tuntua omalta.

”Vie aikaa tottua uuteen valoon ja siihen, kuinka se liikkuu päivittäin, ja kuinka voimakas se on. Ne ovat erittäin merkittäviä tekijöitä, jotka vaikuttavat teoksiin paljon”, Lindgrén sanoo.

Lindgrén ja Vály puhuvat ateljeestaan pyhättönä. Työtila on hyvin intiimi paikka, jonne ei kutsuta vieraita turhan päiten. Ulkomaailma kaikkineen jää oven taa, kun Lindgrén ja Vály kiirehtivät töidensä ääreen. Uudet työskentelymahdollisuudet innoittavat pohtimaan myös oman tekemisen tapoja, ja keskustelu rönsyää taiteilijan identiteettiin. Lindgrén identifioituu vahvasti taidemaalariksi, joskin hän on opiskellut myös kuvanveistoa. Veistoksellisia maalauksia, hän määrittelee tyylinsä.

Sándor Vály yhdistää työssään maalauksia, veistoksia ja ääntä sekä liikkuvaa kuvaa.

”Jokainen taiteilija tekee kokeiluja, mutta minulle tämä ateljee on ehdottomasti eksperimentaalinen tila, jossa pystyn tekemään hyvin erilaisia asioita filmistä maalauksiin tai musiikista kuvanveistoon”, Vály suunnittelee.

”On vain aksenttikysymys, millä välineillä voidaan luoda sitä tilaa, joka päässä on syntynyt. Joskus joutuu tekemään jotain, mikä vie hyvin epävarmoihin tiloihin. Taide alkaa, kun rutiinit jäävät pois. Silti mukana on identiteetti, se, kuinka ratkaisen maalarina vaikkapa kuvanveistollista ongelmaa. Maalarina lähden tekemään musiikkia, ja maalarina yritän sitä ratkaista. Se on kiehtovaa”, hän jatkaa.

Jotain uutta Vály on jo ateljeessa synnyttänyt. Seinustalla seisoo piano, jonka koskettimet ovat kirjaimellisesti päreinä parin päivän takaisen pianokonsertin jäljiltä.

Säätelyn höllentäminen helpottaisi ateljeepulaa

Aamupäivä on Nea Lindgrénin aikaa Helena Åström -ateljeessa. Hän maalaa parhaillaan teoksia tm-gallerian näyttelyyn, joka avautuu marraskuussa.
Aamupäivä on Nea Lindgrénin aikaa Helena Åström -ateljeessa. Hän maalaa parhaillaan teoksia tm-gallerian näyttelyyn, joka avautuu marraskuussa.

Pariskunta oli keväällä tukalassa tilanteessa. Lindgrénin ateljee oli menossa alta, sillä se muutettiin asunnoksi. Ateljee oli muutenkin liian kallis, mutta jokin työtila oli oltava tulevien näyttelyiden takia. Vály puolestaan on työskennellyt viidentoista vuoden ajan pariskunnan kodissa.

”Aluksi siellä oli myös kolme lasta ja kissa. Se oli ihan mahdotonta – kaikki ne maalaukset, veistokset ja muut duunit. Se oli yhtä sotatannerta koko asunto”, Vály kuvailee.

Vály kertoo, ettei hänellä ollut kotona työskennellessään mahdollisuutta ottaa etäisyyttä teoksiin etenkään niin, että ne olisi nähnyt toistensa vieressä. Toisinaan kokonaisuuden hahmottaminen onnistui vasta näyttelyssä tai Photoshopin avulla.

”Olen tehnyt isoja duuneja tilasta piittaamatta. Isoin kotona tekemäni duuni oli neljä metriä kertaa viisi metriä. Huonekorkeus oli 2,7 metriä eli teos oli vinossa, ja pystyin maalaamaan tikapuilla.”

 Pariskunta on vuosien ajan hakenut sekä ateljeeasuntoja että työhuoneita. Tuntui olevan onnenkauppaa, kuka ateljeen saa ja kuka ei.  Samoin kuin Elina Brotherus, Lindgrén ja Vály ihmettelevät, miksei tyhjillään olevia teollisuustiloja voida ottaa ateljeekäyttöön. Heidän mielestään tilojen käyttöä säännellään aivan liikaa.

”Suomessa puututaan hirveän paljon yksityisasiaan, joka ei oikeastaan kuulu kenellekään. Siihen, miten minä haluan elää. Onko minulla joku vähän köyhempi ympäristö tai haluanko luksusta”, Vály tuohtuu.

Lindgrén uskoo, että moni taiteilija olisi valmis rakentamaan kodin vaatimattomiin oloihin, vaikkapa työhuoneen yhteyteen. Sääntelyn purkaminen helpottaisi asuntopulaa.

”Luulen, että etenkin sellaiset taiteilijat joilla ei ole perhettä, olisivat varmasti valmiita asumaan jossakin pienemmässä tilassa ateljeen vieressä. Se olisi varmasti monesti suuri helpotus”, Lindgrén toteaa.

Åström-stpidentiaattien helpotus kestää vielä kolmen vuoden ajan. Ateljeestipendit ovat seuraavan kerran haettavissa Suomen Taiteilijaseuralta 2018.