Elisa Lientola: ”Lahti muuttuu vielä kulttuurimyönteisemmäksi, sen on pakko”
KUVA: KALLE MUSTONEN
Elisa Lientola on Jyväskylästä lähtöisin oleva nuori kuvanveistäjä. Parhaillaan hänellä on työn alla orgaanisia teräsveistoksia Galleria Sculptorin näyttelyyn. Lahden taideinstituutista valmistunut Lientola valittiin myös juuri Lahden kaupunginvaltuustoon. Miksi taiteilija lähti mukaan kunnallispolitiikkaan? Koska sinne kaivattiin hänen mukaansa kulttuurin ja taiteen puolestapuhujaa, jota ”ei sitten kuitenkaan mistään puskasta esiin tullut”.
– Keväällä, kun puolueet hakivat kuntavaaliehdokkaita, en ollut ensin valmis itse lähtemään ehdolle, koska koin, etten haastavaa ammattia harjoittavana opiskelevana yksinhuoltajaäitinä riitä tehtävään. Lopulta annoin kuitenkin ylipuhua itseni. Päätös syntyi käytännössä yhdessä yössä ja lapsilta suostumuksen saatuani raapaisin nimen paperiin.
Lientola on ollut lapsesta saakka kiinnostunut ja huolissaan ihmisoikeuksista, luonnon tilasta ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta ylipäätään. Velvollisuudentunto veti toimimaan paikallisessa taiteilijaseurassa jo opintojen loppuvaiheessa.
– Ammatinharjoittamisen mahdollisuuteen liittyvät ongelmathan ovat kaikilla tiedossa, ne eivät ratkea itsestään, on turha purnata, jollei ole valmis asioita itse muuttamaan. Yhteiskunta ei koskaan tule taiteilijalta kysymään, mitä saisi olla.
– Myös lasten juurtuessa Lahteen, huomasin, että tänne taidan jäädä, joten ihan hyvästä kaupungista täytyy tehdä vielä vähän parempi paikka lasten kasvaa ja taiteilijan yrittää pärjätä.
”Lahden taideinstituutin lakkautusprosessin absurdius kuori minusta itselleni tuntemattoman äänitorven esiin”
– En ole koskaan kokenut luontevaksi esillä oloa – mieluummin vaikutan hiljaa takarivissä – mutta Lahden taideinstituutin lakkautusprosessin absurdius kuori minusta itselleni tuntemattoman äänitorven esiin. Tuntui järjettömältä että muutama kaupungin enemmistöomisteisen konsernin virkamies voi jyrätä yli demokraattisesti valitun kaupungin ylintä valtaa käyttävän elimen ja heittää helmet, perustelematta ja ketään kuulematta, sioille. Eräs keskeinen henkilö, joka oli ajamassa Taideinstituuttia alas, luonnehti demokratiaa niin, että ”enemmistö päättää ja pieni vähemmistö saattaa siinä jäädä jalkoihin”. Tämä sotii räikeästi omaa käsitystäni vastaan, eikä enemmistö edes voittanut mitään, vaan kaupunki koki mittavan henkisen ja imagollisen menetyksen muutaman asiaa ymmärtämättömän henkilökohtaisen edun vuoksi.
– Ennen taiteen ja kulttuurin arvon ymmärtänyt kaupunki oli mennyt takapakkia jo pitkään; mitään kulttuurihanketta ei oltu saatu eteenpäin vuosikausiin. Koska kulttuurin ennaltaehkäisevää vaikutusta muun muassa sote-puolen kuluihin on vaikeaa osoittaa, höylääminen aloitetaan sieltä. Hyöty tiedetään, ja hankkeet otetaan vastaan, mutta omasta budjetista ei haluta sijoittaa tulevaisuuteen. Myös Lahden museot ja teatteri ovat taloudellisesti äärimmillään.
Lientola lähti vaalikampanjaan omien sanojensa mukaan pennittömänä ja vähäisillä aikaresursseilla.
– Täytyy tunnustaa ettei valtuustoon läpimeno tuntunut realistiselta. Ilmeisesti Lahdessa oli kuitenkin tilaus kulttuurin puolestapuhujalle, ja vaali-iltana hikoilin kotisohvalla ristiriitaisissa tunnelmissa, kun alkoi valjeta, mihin olin ryhtynyt.
– Poliittinen kenttä on ottanut minut vastaan yllättävän lämpimästi. Puolueryhmän tuki on merkittävä, mutta varsinkin uudet valtuutetut myös muista puolueista ovat kiinnostuneita siitä, mitä kuvataiteilijana ajattelen esimerkiksi kaupunkikuvan kehittämisestä.
Kuvataiteilijuuteen liittyy olennaisesti ongelmanratkaisukyky. Onko se sovellettavissa valtuustotyössä?
– Taiteilijoitahan huudetaan nyt ratkomaan jokaista ongelmaa ja ”innovoimaan” niin maan penteleesti, että välillä ihmettelen, että millaisiksi poppamiehiksi meitä oikein kuvitellaan. Vakavasti ottaen, totta kai valtuustotyössä tulee pattitilanteita: keinot eivät kohtaa tai ollaan juututtu tiettyihin kaavoihin, jotka eivät vie eteenpäin. Ehkä ongelmien ratkomisen ammattilaisena ja politiikan keltanokkana pystyn löytämään uuden näkökulman ja esittämään tyhmät kysymykset.
Taiteilija, taidejärjestöaktiivi vai poliitikko?
Lientolan teokset eivät ole leimallisen yhteiskunnallisia – tuleeko tämä muuttumaan politiikkaan astumisen myötä?
– Teoksistani ei yhteiskuntaa voi poistaa, koska ihmisyydestä niissä kuitenkin on kyse sosiaalisine, psykologisine, fyysisine ja kulttuurisine tarpeineen. Itse en politiikkaa teoksiini yhdistä, joku muu saattaa sitäkin niistä löytää. Yhteiskunta on kuitenkin aina mukana taiteessa, vähintäänkin sen kieltämisenä, mutta suoraan poliittisemmiksi – siinä kontekstissa kuin poliittisuus Suomessa ajatellaan – omat teokseni eivät muutu.
–En osaa irrottaa itsestäni erilaisia rooleja, teen kaikki työt samalla identiteetillä, jossa taiteilijuudella on iso osa. Politiikassa en voi asettaa yhtä elinkeinoa muiden yläpuolelle, mutta voin puolustaa sen elinvoimaa sen arvon ja tuomaan hyödyn vuoksi, ja totta kai tuoda epäkohdat ja mahdollisuudet esiin. Joskus tulee helposti tulkituksi vain taiteen äänitorvena, vaikka yhtälailla edustan montaa muuta asiaa samanaikaisesti. Jääviyskysymyksiä tulee toki eteen. Ja löytyy myös ihmisiä, joille taiteilija ja taide on täysin punainen vaate, eikä mikään fakta läpäise tajuntaa.
”Lahti muuttuu vielä kulttuurimyönteisemmäksi, sen on pakko”
Lientolan mukaan kulttuurilaitosten kykyyn tuottaa sisältöä on uskallettava satsata.
– Samoin rahaa tulisi jäädä vapaille toimijoille. Lahti muuttuu vielä kulttuurimyönteisemmäksi, sen on pakko. Uutta Taidemuseotakin on kaivattu pitkään, ja suurten uudisrakentamisten mylläkässä olisi lyhytnäköistä jättää tilanne jälleen roikkumaan. Taiteen arvo tuskin koko kaupungille valkenee, mutta uskoisin, että sen positiivinen vaikutus matkailulle ja kaupunkikuvalle ymmärretään helpommin.
– Toivottavasti saamme pian myös mittareita, joilla osoittaa kuinka tärkeää taiteen läsnäolo on myös sote-puolella. Onnistuneista pilottihankkeista pitäisi päästä toimivaan käytäntöön. Ehkä nyt sote-uudistuksen myllertäessä avautuu tilaa uusille rakenteille ennalta ehkäisevässä ja hoivatyössä.