Taiteilija-essee: Aarhus kasvaa sairaan kovaa

Euroopan vuoden 2017 kulttuuripääkaupungissa Tanskan Aarhusissa riittää dynaamista pöhinää. Pasi Salonen pohtii Taiteilija-lehden esseessä, saavatko taide ja taiteilijat osansa kasvusta?

Seison upouuden sairaalarakennuksen aulassa Tanskan Aarhusissa. Rakennusta ei ole vielä otettu käyttöön. Ympärilläni on kansainvälisten taidekuraattorien ryhmä. Meidät on tuotu tänne varta vasten katsomaan julkiseen tilaan tehtyä taidetta.

Kuljemme hiljalleen käytävää pitkin yksityiskohtia tuijotellen ja kokonaisuutta aistien. Yhdellä käytävällä taiteilijat ovat nostaneet muovista lattiamateriaalia pystysuoraan seinää pitkin rytmikkäiksi raidoiksi. Toisaalla ikkunalasiin on hiekkapuhallettu karambolan muotoinen aukko.

Yhtäkkiä meitä vastaan tulee sairaalasänkyä työntävä hoitaja. Sängyssä makaa vanha, laiha mies, joka näyttää erittäin huonokuntoiselta. Elämä leikkaa absurdisti tilanteeseen.

Mieleeni tulee tanskalaisen elokuvaohjaajan Lars von Trierin minisarja Valtakunta (Riget, 1994). Seisomme tässä tutkailemassa tanskalaisen yhteiskunnan jätti-investointia. Ovatko sairaalarakennuksen perustukset kunnossa? Vai muhiiko kellarissa, 20 vuotta von Trierin yhteiskuntakritiikin jälkeen, taas jotain vähemmän raikasta?

Aarhusin uusi yliopistollinen sairaala sijaitsee Skejbyn alueella, viitisen kilometriä Aarhusin keskustasta. Esittelykierros sairaalassa on osa vuotuisen taidefestivaalin Art Weekend Aarhusin ohjelmaa, ja järjestelyihin osallistuu myös paikallinen pitkän linjan valokuvataidegalleria Galleri Image. Kierrostamme vetävät paikalliset taiteilijat Hanne Nielsen ja Birgit Johnsen. Taiteilijapari on tehnyt pitkään yhteistyötä, ja heidän moniosainen projektinsa voitti sairaalan sisätilojen taidekilpailun vuonna 2013.

Skejbyn sairaalassa ei ole klassista keskiaulatilaa, josta kuljettaisiin sivuilla sijaitseviin matalampiin huoneisiin. Rakennusmassa on hajautettu, ja siinä on paljon risteyksiä. Taideteokset korostavat näiden risteyskohtien erityisyyttä. Ne eivät ainoastaan auta ihmisiä suunnistamaan tiloissa vaan toimivat myös odotustilojen ylevöittävänä ajanvietteenä.

Nielsenin ja Johnsenin teoksista tärkeimmät ja vaikuttavimmat nähdään kahden eri aularisteyksen seinille ripustetuilta mustilta lcd-ruuduilta. Taiteilijat ovat kuvanneet luonnon ja ihmisen muovaamia esineitä ja asioita kuten lasimaljoja ja kasvin lehtiä röntgen-laitteen avulla. Esineet on kuvattu ikäänkuin siivuttaen, kappaleen massan läpi vähitellen edeten poikkileikkauspinta kerrallaan. Objektit on lävistetty toisinaan ylhäältä alas, toisinaan kyljestä kylkeen. Yksittäiset kuvat peräkkäin yhdistäen ruuduille muodostuu meditatiivisen hitaasti eteneviä kappaleiden ilmentymisiä ja katoamisia, kuin meduusoja.

Esityksensä lomassa taiteilijat kertovat, että Tanskan julkisten rakennushankkeiden taidebudjetoinnissa on käytössä ns. prosenttiperiaate, jonka mukaan taiteeseen käytettävä rahamäärä on 1,5% rakennuskustannuksista. Ei hullumpaa, ajattelen.

Mitä sitten saadaan vastineena rahoille? Ainahan sairaaloiden seinillä on ollut esteettisiä elementtejä, mutta nykyään taideteoksille esitetään paljon moninaisempia, sisältöön asti ulottuvia vaatimuksia. Skejbyn kilpailussa reunaehtoja olivat esimerkiksi materiaalivalinnat, helppohoitoisuus sekä kestävyys, mutta näiden lisäksi myös taiteen välittämää viestiä pyrittiin ohjeistamaan. Teosten tuli olla esimerkiksi “hoitavia”, “oloa helpottavia” ja “lohduttavia”. Lisäksi niiden tuli sisältää viittauksia “ihmisen keholliseen olemassaoloon”.

Sote-sektorin tilaajien pitkä vaatimuslista taiteen tuottajille on nähdäkseni osa laajempaa trendiä, jossa keskustelu taiteesta ja taiteen sisällöstä murtautuu perinteisen taidekentän ulkopuolelle. Kun tavoitteena ovat taiteen hyvinvointivaikutukset, voi olla järkevääkin, että taiteilijat käyvät vuoropuhelua sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kanssa.

Sairaalan rakentaminen on alkanut jo vuonna 2009, ja se valmistunee kokonaan parin vuoden sisällä. Skejbyn valtava, monirakennuksinen yksikkö korvaa kolme vanhaa sairaalaa, työllistää kymmenentuhatta ihmistä ja hoitaa satatuhatta potilasta vuodessa. Siitä tulee puolen miljoonan tanskalaisen omasairaala.

Tällainen jättiprojekti taideinvestointeineen sopii hyvin Aarhusin uudistushenkiseen imagoon. Kasvava kaupunki muutti nimensäkin muutamia vuosia sitten Århusista Aarhusiksi. Tässä brändikonsulttien oivalluksessa kansainvälinen lähestyttävyys yhdistyy kaupungin viikinkiaikaiseen nimeen Àros. Aarhusin imagoprojektina on sekä kurottaa kansainväliseen tulevaisuuteen että ammentaa esihistoriasta. Viikinkikaupunki Àros oli olemassa jo 800-luvulla, paljon ennen Kööpenhaminan ilmestymistä kartalle.

Talouden kielellä sanottuna, Aarhusissa on dynaamista pöhinää. Kaupunki kasvaa ja kehittyy sellaista vauhtia, että parin päivän sivusta seuraaminen panee miettimään. Voiko minkään kaupungin talous kestää näin monta yhtäaikaista suurhanketta? Jättisairaalan lisäksi on uusi pikaraitiotie. Toinen päätepysäkki on tulossa sairaalalle ja toinen satamaan nousevaan upouuteen kaupunginosaan. On valtamerilaivaa muistuttava, uusi kaupunginkirjasto DOKK1. On luonnonkauniista rinteestä esiin nousevaa valkoista jättiläiskiilaa muistuttava Moesgaard Museum.

Minulle tamperelaisena Aarhusin suurhankkeista tulee toisaalta hieman kotoisa olo. Kumpikin kaupunki tuuppaa isosti infraa luottaen samalla siihen, että yksityinen rahoitus ei hylkää kaupungistumisen globaalia megatrendiä. Ovatpahan Aarhusissa hieman hämäläisiä edellä aikatauluissa – ja ehkä vielä hitusen rohkeampia.

Aarhusissa suurhankkeilla repostelulle on juuri tänä vuonna ajankohtainen syy: kulttuuripääkaupunkivuosi 2017. Aarhus on nimittäin Kyproksen Pafoksen ohella toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista.

Kierrettyäni kaupungin muutamia gallerioita ja keskusteltuani paikallisten taiteilijoiden kanssa saan sen vaikutelman, että Aarhusin paikallisessa kulttuurielämässä ruohonjuuritaso ja suuret hankkeet elävät erillään, vain satunnaisesti kohdaten. Paikalliset taiteilijat ovat päässeet mukaan joihinkin suuriin projekteihin, mikä luonnollisesti on tukenut näiden yksittäisten taiteilijoiden toimeentuloa. Mutta enimmäkseen ruohonjuuritaso ja suurhankkeet elävät rinnakkain kohtaamatta toisiaan.

Meneillään olevan kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmisto näyttää suunnatun ulospäin maailmalle, potentiaalisille matkailijoille. ARoS-taidemuseon kaltaiset jo löydetyt turistimagneetit tarjoavat tilojaan vaihtuville teemanäyttelyille. Virallisessa ohjelmistossa on spektaakkelimaisia lavastuksia, historiaa ja ruokakulttuuria.

Monelta paikalliselta taholta kuuluikin kysymys, mitä tästä kaikesta jää jäljelle kulttuuripääkaupunkivuoden päätyttyä. Ainakaan yhtenä vastauksena tarjottu Aarhus Story -museo ei henkilökohtaisesti aivan vakuuttanut. Se jätti minulle ja matkakumppanilleni taiteen mentävän aukon. Museo sijaitsee turistien suosiman Den Gamle Byn historiallisesti rekonstruoidun alueen kulmassa. Paikallishistorian monikanavainen oppitunti tuntui suunnatun lähinnä tanskalaisille – ehkäpä erityisesti kööpenhaminalaisille.

Mutta miten tanskalainen taide ja taiteilijat hyötyvät dynaamisesta pöhinästä? Ulottuuko uudistushenkisyys taiteen arvostamiseen ja tukemiseen?

Kuljen Birgit Johnsenin kanssa Skejbyn sairaalan käytävää. Mainitsen, että olen vaikuttunut rakennushankkeiden prosenttiperiaatteesta. Että peräti 1,5% teillä täällä Tanskassa!

Pettymyksekseni hän kertoo, että itse asiassa Aarhusin paikalliset päättäjät ovat nipistäneet tason yhteen prosenttiin.

Sitten hän vielä osoittaa ikkunan läpi viereistä, keskeneräistä sairaalarakennusta. Sieltä hänen ja Hanne Nielsenin työtä vastaava taideprojekti on peruttu kokonaan!

Vuosien saatossa Skejbyn hanke on ylittänyt kokonaisbudjetin. Viime aikaiset kustannusleikkaukset ovat saaneet aikaan sen, että prosenttiperiaate ei kohtele taiteilijoita samanarvoisesti.

Vaikuttaa siltä, että Aarhusin kasvussa taiteilijat eivät ole suurimpien voittajien leirissä. Toivoa sopii, että perustukset kestävät.

Lue myös:

ARoS-taidemuseolle kannattaa varata kokonainen päivä