Guggenheimin raunioilla

150:n ykkösrivin suomalaisen kuvataiteilijan vaihtoehto Guggenheimille, Checkpoint Helsinki, luovutettiin kaupunginjohtaja Pajuselle vapun alla. Rakentavassa ja uutta kansainvälistä taidetta Helsinkiin tuottavassa konseptissa todettiin muun muassa, että sen sijaan, että pääkaupunki maksaisi miljoonien lisenssimaksua vuosittain ulkomaiselle säätiölle, se voisi itse toimia kentän muiden kuvataiteen kansainvälisyyttä edistävien tahojen kanssa yhteistyössä tuoden Suomeen verkostoja ja ulkomaisia kuraattoreja ja tukea samalla suomalaisten taiteilijoiden työllistymistä. Lukemattomat tutkimukset alalla osoittavat, että Suomessa toimii ammattimaisia taiteentekijöitä moninkertaisesti enemmän kuin on työtilaisuuksia. Sen sijaan, että kierrätettäisiin valmiita kokonaisuuksia ulkomailta Suomeen, koko museokonsepti voitaisiin ajatella uudelleen lippulaivaksi Suomelle.

Guggenheimin kaaduttua kaupunginhallituksessa epärealistisena ja kalliina hankkeena kaupunginjohtaja ilmoitti Helsingin Sanomille, että muista vaihtoehdoista ei edes ole keskusteltu. Pajusen kommentti ammattilaisten ehdotukseen paljasti muutaman keskeisen seikan koko hankkeesta.

Haluan korjata tässä muutaman epäkohdan, jotka julkista keskustelua Guggenheimista ovat ohjanneet harhaan alusta asti, ja sama tauti näyttäisi vaivaavan jälkikeskustelua. Ensinnäkin Guggenheim Helsinki -ehdotuksen kärki oli designissa ja arkkitehtuurissa. Koko hanke on suunniteltu näiden kahden alan eteenpäin viemiseksi, se ei ole nykytaiteen tarpeille edes mitoitettu. Jo tästä tulee laaja vastustus ammattilaisten taholta: kauppa, jota Guggenheim tarjoaa Suomelle on (elävien) kuvataiteilijoiden kannalta heikko. Paitsi jos ajatellaan projektia puhtaasti matkailun edistämisenä. Silloin olisi pitänyt unohtaa kulttuuri ja kuvataide ja keskittyä viemään hanketta puhtaasti designin, arkkitehtuurin sekä vienninedistämisen projektina. Helsinki-projektin vetäjä Hannah Byers sanoikin vierailulla, että hän ihmettelee, miksi Guggenheim haluaa tehdä yhteistyötä juuri Helsingin taidemuseon kanssa. “Miksi ei kumppani ollut esimerkiksi Kiasma?” Byers kysyi reilu vuosi sitten FRAME:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jonka puheenjohtajana toimin.

Aamulehden pääkirjoituksessa suomalaisia taiteilijoita haukuttiin luusereiksi, Helsingin Sanomien pääkirjoitus taas uhkaili päätöksen merkitsevän kallista lopputulosta suomalaiselle kuvataiteelle. Tästä ei ollut kyse, vaan yksinkertaisesti huonoista, ellei peräti surkeasti neuvotelluista sopimuksen reunaehdoista. Viihdeohjelma Pressiklubissa Matti Apunen piti suomalaista kuvataidekenttää tyhmänä. Tätä emme todellakaan ole: voisin esittää Apuselle vastakysymyksen siitä, hoitaako hän oman liiketoimintansa yhtä huonosti kuin mitä Guggenheim-säätiö Richard Armstrongin johdolla meille tarjosi? Pelkästään talouden kannalta sopimuspaperi oli suomalaiselle kuvataiteilijalle huono, siinä vaihdettiin jo ennalta aliresursoitu museo useaan osaan pilkottuun uuteen Guggenheimiin, jonka sisälle ei, toisin kuin julkisessa keskustelussa on esitetty, mahtuisi Helsingin taidemuseota kokonaisuudessaan. Esimerkiksi kokoelmia ei Guggenheim ole koskaan halunnut, ja Suomessa valtionavustusta voi saada vain museo, joka harjoittaa kokoelmapolitiikkaa.

Toiseksi, pääkaupungin ainoalle alueelliselle kuvataiteen taidemuseolle oltiin suunnittelemassa kohtaloa, joka jäi täydellisen epäselväksi niin maallikolle kuin asiantuntijallekin. Mitä tapahtuu aikalaismuistille? Miksi uusi museo ei olekaan kiinnostunut paikallisesta taiteesta, mikä on alueellisen taiteen määritelmällinen tehtävä? Ei tämän tehtävän vaaliminen tee meistä sen nurkkakuntaisempia kuin mistään muustakaan eurooppalaisesta pääkaupungista, joka kerää oman maansa taidetta ulkomaisten taiteiden ohella, kuten vaikkapa Louvre ja Pompidou Pariisissa. Kyse on päinvastoin siitä, että ollaan valmiita uhraamaan vientivetoiselle hankkeelle osa suomalaista sivistysvaltion periaatetta. Sen vaaliminen ei varmaankaan ole nurkkakuntaisuutta, vaan kansainvälisyyden ja eurooppalaisuutemme itsestäänselvä lähtökohta. Tutkimusten mukaan suomalaisten taiteilijoiden etenkin nuorempi polvi on erittäin kansainvälistä. Tästä nuorten taiteilijoiden joukosta koostui juuri Checkpoint-ehdotuksen taustavoimat.

Mikä sai suomalaisen median kääntymään kostoretkelle omia taiteilijoitaan vastaan näin alkeellisella tavalla? Syitä voi etsiä historiasta sekä rahoituksesta. Olemme aina olleet syrjäinen yhden totuuden maa, jossa herrat vievät ja kenttä vikisee. Nyt on kuitenkin aika kehittää demokratiaa osallistavampaan suuntaan, hyödyntää tehokkaampaa viestintää ja joukkoistamista. Vanhat säännöt eivät enää päde, pelkästään Euroopan kriisi pakottaa meidät etsimään kulttuurin alalla uudenlaisia ja tuoreita konsepteja. Tällainen uutta luova ja kansainvälisyyttä tukeva hanke on Checkpoint Helsinki, joka toivottavasti avataan laajempaan keskusteluun arvioitavaksi uudelleen.

HANNA OJAMO

Kirjoittaja on Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja ja Taiteilija-lehden päätoimittaja