Jaakko Rustanius: Taiteilijat tarvitsevat näyttelyitä – pari kommenttia näyttelymaksun matematiikasta

15.3.2018

Taidemaalari Jaakko Rustanius kommentoi tekstissään näyttelymaksuja ja Taiteilija-lehdessä käytyä keskustelua. Hän kysyy, onko Taiken muuttuneilla avustuskäytännöillä tarkoitus supistaa kolmannen sektorin näyttelytoimintaa Suomessa?

Sorbus-gallerian työryhmä kommentoi kärkevään sävyyn näyttelymaksullisten gallerioiden toimintaa (Taiteilija 7.3.2018). Taiteen edistämiskeskuksen visuaalisten taiteiden toimikunnan puheenjohtaja Veli Granö taas puolusteli toimikunnan uutta linjausta, jonka mukaan näyttelymaksut ovat kuvataiteen kentällä epätoivottava ilmiö, josta tulee päästä eroon (Taiteilija 12.3.2018). Myös juuri kautensa Taiken johtajana päättänyt Minna Sirnö on haastattelussaan samoilla linjoilla (Taiteilija 16.2.2018). Kaikissa näissä puheenvuoroissa unohtuivat monet reaalimaailman rajoitteet ja kausaliteetit. Asiakokonaisuus ansaitsee monipuolisempaa ja kriittisempää tarkastelua.

Sorbus-galleria on toiminut ilman näyttelymaksua Koneen säätiön mittavien avustusten turvin. Kun muita tulonlähteitä ei ilmeisesti ole juurikaan ollut, avustusten kokonaismäärä on määrännyt
näyttelytoiminnan laajuuden. Jos sama tuki olisi jaettu kahdelle sellaiselle gallerialle, jotka olisivat keränneet puolet kuluistaan näyttelymaksuina, näyttelytoiminta olisi voinut olla laajudeltaan
kaksinkertaista ja siis tuplamäärä taiteilijoita olisi saanut näyttelyajan.

Granö puolestaan toteaa “Visuaalisten taiteiden toimikunta toivoo galleriatoimijoiden ottavan tilanteen vakavasti ja pyrkivän tekemään korjausliikkeitä toimintakulttuuriinsa”. Lukijalle ei kuitenkaan ihan selviä, minkälaiset korjausliikkeet Taiken mielestä ovat paitsi toivottavia myös reaalimaailmassa mahdollisia. Jos “galleriatoiminta” on käsite, jonka olennainen sisältö on jotakin
sellaista kuin “ympärivuotinen ja päivittäinen taideteosten näyttäminen tähän tarkoitukseen erikseen varatussa ja varustellussa sisätilassa, johon kohtuullisen laajalla yleisöllä on kohtuullisen
helppo pääsy”, tälle toiminnalle reaalimaailma asettaa sellaisen rajoitteen, että se ei Taiken nykyisillä avustuksilla toteudu. Galleriatoimintaa voisi ylläpitää Taiken myöntämillä avustuksilla
vain, jos avustukset olisivat moninkertaisia nykyisestä. Kun reaalimaailma asettaa myös sellaisen rajoitteen, että raha ei kasva pankkiautomaatissa, avustussummien moninkertaistaminen tarkoittaisi
avustusten saajien määrän vähentämistä murto-osaan.

Onko toimikunnan tarkoitus siis supistaa rajusti kolmannen sektorin näyttelytoimintaa Suomessa?

Onko toimikunnan tarkoitus siis supistaa rajusti kolmannen sektorin näyttelytoimintaa Suomessa? Onko Taiken toivoma “korjausliike” monen gallerian kohdalla toiminnan lopettaminen, minkä jälkeen avustukset voitaisiin jakaa suppemmalle joukolle hakijoita? Kirjoituksessaan Granö viittaa hieman epämääräisesti tämäntyyppiseen mahdollisuuteen, mutta ei kerro, onko tämä lopputulema toimikunnan varsinaisena tavoitteena.

Sorbus-työryhmä esitti huolensa taiteilijoiden edusta. Jos kaikki kolmannen sektorin galleriat toimisivat Sorbuksen toimintaperiaatteella, väistämätön seuraus siis olisi, että osa nykyisin näyttelyitä pitävistä taiteilijoista jäisi kokonaan vaille näyttelyaikaa. Miksi työryhmä ei ole huolissaan näiden taiteilijoiden edusta? Vai onko työryhmän mielestä näiden taiteilijoiden etu olla pitämättä näyttelyitä?

Vapaassa yhteiskunnassa kysyntä luo tarjonnan. Taiteilijoita ei voi kieltää ostamasta näyttelyaikaa.

Osa Sorbus/Taike -mallissa näyttelyaikojen ulkopuolellekin jätetyistä taiteilijoista varmasti haluaisi kaikesta huolimatta pitää näyttelyn ja olisi siitä valmis myös maksamaan. Vapaassa yhteiskunnassa kysyntä luo tarjonnan. Taiteilijoita ei voi kieltää ostamasta näyttelyaikaa. Näyttelymaksullisia gallerioita tulee siis aina olemaan olemassa, Sorbus/Taike -mallin yleistyessä niitä olisi vain nykyistä vähemmän ja niiden näyttelymaksut olisivat korkeampia.

Kun lienee selvää, että korkeampi näyttelymaksu tai näyttelymahdollisuuden menettäminen kokonaan ei voi olla yhdenkään taiteilijan etu, Sorbus/Taike -malli ei siis suinkaan tarkoita parannusta taiteilijoiden asemaan yleensä, vaan parannusta yksien taiteilijoiden asemaan ja heikennystä toisten taiteilijoiden asemaan. Sorbus/Taike -malli ei siten lisää taiteilijoiden kokonaishyötyä nykymalliin verrattuna, vaan ainoastaan muuttaa hyödyn jakautumista taiteilijoiden kesken. Polarisaatio kasvaa. Yleisön hyöty jopa vähenee, kun näytteillä oleva taide vähenee ja yksipuolistuu.

Näyttelymaksujen vastustaminen à la Sorbus ja Taike perustunee osaltaan väärinymmärrykseen niistä syistä, jotka synnyttävät näyttelymaksullisia gallerioita. Öljyväritehtaita ei ole olemassa
niinkään öljyvärikapitalistien ahneuden vuoksi, vaan pikemminkin siksi, että on olemassa taiteilijoita, jotka haluavat maalata öljyväreillä. Taidekuljetuksiin erikoistuneita kuljetusliikkeitä ei ole olemassa rekkakuskien ahneuden vuoksi, vaan siksi, että taiteilijat haluavat kuljettaa teoksiaan turvallisesti paikasta toiseen. Näyttelymaksullisia gallerioita ei ole olemassa galleristien ahneuden vuoksi, vaan siksi, että taiteilijat haluavat teoksiaan esille huolimatta siitä, että heidän teoksillaan on vaatimaton myyntipotentiaali. Taiteilijat hakeutuvat näyttelymaksullisiin gallerioihin ihan samalla tavalla kuin muidenkin taidealan palveluiden äärelle: vapaasta tahdostaan omiin tarpeisiinsa omien mahdollisuuksiensa puitteissa.

Granön mukaan “taiteilijan ja varsinkaan taiteen rahoittajan kannalta tilanne ei kuitenkaan vaikuta täysin terveeltä.” Kun Sorbus-työryhmä vaikuttaa tietävän, että joidenkin taiteilijoiden
on parempi olla ilman näyttelyaikaa, niin tarkoittaako Granö vähän samaan henkeen, että kaikki taiteilijat eivät ole ihan terveitä halutessaan näyttelymaksulliseen galleriaan? Kun osin näyttelymaksujen ansiosta meillä on kansainvälisestikin arvioiden laaja ja monimuotoinen näyttelytarjonta, niin onko rahoittajan kannalta “terve” näyttelytoiminta nykyistä vähäisempää ja
yksipuolisempaa?

Granö kirjoittaa myös “Visuaalisten taiteiden toimikuntaan, jota kysymys yksin koskee, saapuu vuosi vuodelta enemmän galleriavuokraan kohdistuvia apurahahakemuksia. Määrän kasvuun on monia syitä. Taiteilijoilta perittävät galleriavuokrat ovat kasvaneet. (…) Toinen syy galleriavuokrahakemusten määrän kasvuun on vuokraa periviengallerioiden lukumäärän kasvu. Viime hakukierrokselle oli mukaan ilmaantunut jopa eräs Helsingin eturivin kaupallisista gallerioista.”

Sikäli kun apuraha-anomukset kohdistuvat yhä enemmän näyttelyvuokriin, se kertoo lähinnä siitä, että ei-myyviä teoksia valmistavat taiteilijat pitävät gallerianäyttelyä uransa edistymisen kannalta entistä tärkeämpänä.

On vaikea nähdä mikä Granön kuvauksessa on epätervettä. Sikäli kun apuraha-anomukset kohdistuvat yhä enemmän näyttelyvuokriin, se kertoo lähinnä siitä, että ei-myyviä teoksia valmistavat taiteilijat pitävät gallerianäyttelyä uransa edistymisen kannalta entistä tärkeämpänä. Taiteilijat haluavat lisää näyttelyitä. Se, että taiteilijat ovat valmiita maksamaan joissakin gallerioissa korkeampia näyttelymaksuja, kertoo ennen kaikkea siitä, että juuri näissä gallerioissa esittäytymällä taiteilijat kokevat saavansa tärkeää potkua urallensa. Luulisi olevan periaatteessa ihan järkevää, että osa Taiken taiteilijoiden uran edistämiseen tarkoitetuista apurahoista kanavoituu juuri sellaisten gallerioiden käyttöön, jotka osaavat käyttää nämä resurssit kaikkein tehokkaimmin taiteilijoiden uran edistämiseen.

Jos Taike kuitenkin tietää taiteilijaa paremmin, mihin hänen kannattaa apurahansa käyttää (“kohdeapurahoilla pitää tukea taiteellista tuotantoa, ei gallerioita”), niin eikö Taike voisi viedä tätä periaatetta loogiseen päätepisteeseen asti ja ryhtyä päättämään myös, minkä valmistajan millä värisävyillä kukin taidemaalari maalaa, millä ohjelmilla ja minkälaisilla tietokoneilla videotaiteilijat teoksensa editoivat ja niin edelleen?

Ajatus taiteilijoista riistävästä näyttelymaksugalleriasta on virheellinen myös siitä syystä, että näyttelymaksullisen gallerian perustamiselle ei ole erityisen korkeaa kynnystä. Asetelma olisi toki
hieman erilainen, jos näyttelyaikoja tarjoaisi vain muutama ogligopolisessa asemassa oleva galleria. Näin ei kuitenkaan ole asianlaita. Näyttelymaksullisia gallerioita on lukuisia. Mitä enemmän niitä perustetaan lisää, sitä suurempi on niiden kilpailu taiteilijoista ja sitä vähemmän niillä on hinnoitteluvoimaa suhteessa taiteilijoihin.

Voisi ehkä ajatella, että Taiken myöntämät toiminta-avustukset gallerioille lisäävät alalle tulemisen kynnystä  – uuden gallerianhan ei ole helppo saada yhtä suurta avustusta kuin vakiintuneen – ja siten lisäävät olemassa olevien gallerioiden mahdollisuutta “riistää” taiteilijoita, mutta tämä ei suinkaan ole argumentti näyttelymaksuja vastaan, vaan pikemminkin näyttelymaksujen puolesta ja toiminta-avustuksia vastaan.

Osittain Sorbus/Taike -tyyppinen ajattelu perustunee myös gallerioiden toiminnan rinnastamiseen museotoimintaan. Tämäkin on virhe. Museotoimintaa ylläpidetään pitkälti poliittisesti ohjatun julkisen sektorin tarpeista käsin, eli kulttuuripalvelun tuottamiseksi kansalaisille ja kulttuuriperinnön vaalimiseksi. Kaikki julkisen sektorin palvelut tulee toki järjestää periaatteella, että tekijä saa työstään korvauksen. Museot eivät suinkaan ole olemassa taiteilijoiden uraa edistääkseen, vaikka tällainen oheisvaikutus museonäyttelyllä saattaakin olla. Ahtaaja voi tulla työtään tehdessään fyysisesti vahvaksi, mutta ei hänelle voimailusta makseta, vaan kahvisäkkien kantamisesta.

Perinteinen taidegalleria ei ole olemassa julkisen palvelun tuottamiseksi. Galleriatoimintaa ohjaa yhtäältä taiteen keräilijöiden tarve hankkia taidetta ja toisaalta taiteilijoiden tarve edistää uraansa yleisölle näyttäytymällä. Nämä molemmat ovat yksityisiä tavoitteita, joilla nyt sattuu olemaan sellainen positiivinen ulkoishyöty muulle yhteiskunnalle, että yleisö näkee samalla taidetta ilmaiseksi. Mitä laajempaa ja monipuolisempaa näyttelytarjonta on, sitä suurempi ulkoishyöty. Vain tällaisen yhteiskunnallisen hyödyn lisääminen voi olla Taikenkin näyttelytoimintaan kohdistamien tukien perimmäinen tavoite.

Valtionavustuslain 7 § 1. mom 4 kohdan mukaan avustukset eivät saa vähäistä enempää vääristää kilpailua ja markkinoiden toimintaa. Granö vaatii gallerioita muuttamaan toimintatapojaan. Jos tämä
vaatimus käytännössä tarkoittaa sitä, mikä Minna Sirnön haastattelussa tuotiin esiin, eli “vuokrien sijaan gallerian tulojen pitäisi tulla myyntiprovisioista”, riskit lainvastaiseen markkinoiden
vääristämiseen kasvavat huomattavasti. Miksei tätä ei ole havaittu? Eikö Taikessa ymmärretä kuinka markkinat toimivat?

Taidemarkkina Suomessa on mahdottoman pieni ja hauras, eikä se kuuntele toimikuntien kehoituksia tai mietintöjä. Yksityisiä keräilijöitä on kourallinen ja julkisten kokoelmien hankintamäärärahat surkastuvat vuosi vuodelta.

Kauppias ei pysty lisäämään myyntiään virkamiehen määräyksestä. (Jos pystyisi, naapurissamme kukoistaisi Neuvostoliitto.) Markkinan koko asettaa myynnin rajat. Eikä taidemarkkina ole mikään rikkauksia tursuava El Dorado, josta jokainen kynnelle kykenevä voi hakea kultaa niin paljon kuin jaksaa kantaa. Taidemarkkina Suomessa on mahdottoman pieni ja hauras, eikä se kuuntele toimikuntien kehoituksia tai mietintöjä. Yksityisiä keräilijöitä on kourallinen ja julkisten kokoelmien hankintamäärärahat surkastuvat vuosi vuodelta. Periaatteessa on toki mahdollista, että syntyy uusia keräilijöitä, uudenlaisia tapoja kerätä, uusia markkinasegmenttejä. Mutta tällaisten löytäminen tai luominen on vaikeampaa kuin ylimääräisen sadon nyhtäminen laihasta pohjoisen pellosta. Taike olisi toki voinut tämänkin tosiasian selvittää vaikkapa soittamalla Valokuvataiteilijoiden liittoon, joka on viime vuosina uurastanut kädet verillä uusien markkinoiden raivaamiseksi.

Näissä kivisten kyypeltojen olosuhteissa kun kolmannen sektorin galleriaa kehoitetaan rahoittamaan toimintaansa myyntiprovisiolla, on täysin selvää, että Taiken määräämä “toimintatapojen muutos” realisoituu lähinnä siten, että gallerioihin valitaan mahdollisimman paljon sellaisia taiteilijoita, joiden teoksilla arvellaan olevan myyntipotentiaalia jo olemassa olevalla markkinalla. Teosmyynti tulee näyttelykalenterin kokoamisen ensisijaiseksi kriteeriksi ja sellaiset näkökohdat kuin taiteellinen kiinnostavuus, kokeilevuus ja taiteen kielen uudistaminen jäävät täysin toissijaisiksi. Jos kolmannen sektorin galleria tässä muodonmuutoksessa epäonnistuu, se ajautuu konkurssiin ja “toimintatapojen muutos” realisoituu lopulta sen kaikkien toimintatapojen lakkauttamisena.

Jos taas kolmannen sektorin galleria onnistuu tunkeutumaan olemassa olevalle taidemarkkinalle, se väistämättä heikentää liiketaloudellisin perustein toimivien gallerioiden toimintamahdollisuuksia. Kolmannen sektorin galleriat tulevat kilpailemaan kaupallisten gallerioiden kanssa samoista taiteilijoista ja samoista keräilijöistä. Nollasummapeli kiihtyy. Markkinan eriytyminen myyvien ja ei-myyvien taiteilijoiden näyttelyihin katoaa, kun ei-myyvien taiteilijoiden näyttelyt katoavat. Taiken uusi linjaus on siis suorasanainen kehoitus kolmannen sektorin gallerioille mennä vääristämään kilpailua ja sotkemaan olemassaolevaa markkinaa Taiken avustusten turvin.

Pohjimmiltaan kyse on hyvin yksinkertaisista lainalaisuuksista. Ne taiteilijat, joiden teokset käyvät kaupaksi selvästi enemmän kuin mitä heidän teostensa esittely maksaa, valitaan esittäytymään myyntiprovisiolla toimiviin kaupallisiin gallerioihin. Viime kädessä taiteen keräilijät valitsevat heidät, eikä heitä voi olla yhtään sen enempää kuin taidemarkkinan koko, siis taidekeräilijöiden ostovoima sallii.

Samalla taiteen keräilijät valitsevat ne galleriat, jotka saavat toimia myyntiprovisiolla. Toki galleristin omat myyntitaidot myös vaikuttavat asiaan ja siksi myyntityössään parhaat tulevatkin usein valituksi keräilijöiden taholta ja siksi myyvimmät taiteilijat ja myyntitaitoisimmat galleriat usein löytävät toisensa. Kaikki muut galleriat joutuvat kattamaan kulunsa muilla tuloilla ja kaikki muut taiteilijat joutuvat hakeutumaan näihin muihin gallerioihin, jos haluavat ylipäätään yleisölle esittäytyä.

Jos sellaisen gallerian, jolle keräilijät eivät salli mahdollisuutta toimia provisioperiaatteella, kulut katetaan kokonaisuudessaan näyttelytoimintaan annettavilla avustuksilla eikä näyttelymaksuja
peritä, avustusten myöntäjät yksin määräävät ei-myyvien teosten näyttelytoiminnan laajuuden.

Malli, jossa ei-myyvää taidetta esittelevien gallerioiden kulut katetaan näyttelymaksulla, tuottaa taiteilijoiden näkökulmasta optimaalisen määrän näyttelyitä – juuri hehän tuon määrän päättävät.

Jos taas näyttelytoiminnan kulut katetaan näyttelymaksuilla, joihin taiteilijat voivat hakea apurahoja, näyttelytoiminnan laajuuden määräävät taiteilijat ostovoimallaan, jota on apurahoilla subventoitu. Malli, jossa ei-myyvää taidetta esittelevien gallerioiden kulut katetaan näyttelymaksulla, tuottaa taiteilijoiden näkökulmasta optimaalisen määrän näyttelyitä – juuri hehän tuon määrän päättävät. Kaikissa muissa malleissa valta näyttelyiden järjestämisestä on jollakin muulla taholla.

Apurahoitusta näyttelytoimintaan voidaan siis jakaa kahdella tavalla: joko suoraan näyttelynjärjestäjille toiminta-avustuksina tai henkilökohtaisina apurahoina, joita taiteilijat saavat käyttää näyttelymaksuihin. Taidekentän käytettävissä olevat resurssit eivät jakotapaa muuttamalla lisäänny yhtään sen enempää kuin hölmöläisten peitto pitenee siirtämällä pätkä peittoa yläpäästä jalkopäähän.

Olettaen että kokonaisresurssi on vakio, mallien paremmuus ratkeaa vertailemalla eri mallien tehokkuutta. Missä mallissa resurssit jakautuvat optimaalisesti? Tuottaako jokin malli tehotonta toimintaa, resurssien hävikkiä tai käyttöä toissijaisiin kohteisiin? Mitkä ovat eri mallien kaikki oheis- ja ulkoisvaikutukset?

Jostain käsittämättömästä syystä kukaan ei ole ainakaan Taikessa pohtinut tämäntyyppisiä efektejä, jotka ovat näyttelytoiminnan rahoitusmallin valinnassa kuitenkin aivan olennaisia, vaan lähinnä on
näperrelty hölmöläisten peiton parissa. Olen äimistynyt.

Paremmuusvertailun lopullinen tulos eri mallien välillä riippuu tietysti siitä, mitä vaikutuksia preferoidaan. Joillekin tahoille taiteilijan itsemääräämisoikeus voi olla vähäpätöinen tai jopa
negatiivinen vaikutus. Joissakuissa näyttelytarjonnan suuri kirjo ja rönsyävä monimuotoisuus saattaa herättää jopa ahdistusta ja kaipuun keskitetymmän päätöksenteon niukkuuteen, kuriin ja järjestykseen. Joku saattaa haluta päästä portinvartijaksi taiteilijan ja yleisön väliin.

Mallien vertailu joka tapauksessa edellyttää perusteellisempaa ja todellisuuden havainnointiin pohjaavaa analyyttistä vertailua. Talouden peruslainalaisuuksien tuntemus ei tässä ole haitaksi.

Jaakko Rustanius
taidemaalari
Helsinki

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInGoogle+Email to someone