STS:n kunniapuheenjohtaja Jarmo Mäkilä: Taiteilijat ovat nykyään arvostettuja ihmisiä

9.10.2017Kirjoittaja: Miisa Pulkkinen

Kuva: Johanna Vuoksenmaa

Suomen Taiteilijaseura on kutsunut Jarmo Mäkilän seuran kunniapuheenjohtajaksi. Seuran korkein tunnustus on kiitos etenkin suuresta uudistustyöstä, jota Mäkilä ajoi puheenjohtajavuosinaan 1986-1991. Mäkilän mielestä taiteen tekeminen on mullistunut 30 vuodessa, ja taidemaalarit, kuvanveistäjät sekä taidegraafikot ovat jäämässä taidekentässä vähemmistöön. Kuvataiteilijan ammatin arvostus on kuitenkin kasvanut.

 Jarmo Mäkilän puheenjohtajakauden päättyminen oli iso uutinen Taiteilija-lehdessä vuonna 1991.

Väistyvän puheenjohtajan haastattelussa lueteltiin niitä monia uudistuksia, joita Suomen Taiteilijaseurassa oli tehty kuuden vuoden aikana. Organisaatiosta oli lohkaistu toimintoja omiksi, itsenäisiksi yksiköikseen, seura oli pelastettu konkurssin partaalta ja se pystyi keskittymään taiteilija- ja kulttuuripolitiikkaan. Mäkilä oli tyytyväinen.

”Nyt kun organisaatiota on järkeistetty, seura voi keskittyä kuvataiteilijoille keskeisiin asioihin. Eivät taiteilijat mitään kustantajia tai isännöitsijöitä ole”, totesi Mäkilä vuoden 1991 lehdessä viitaten Kustannus Oy Taiteen ja Ateljeesäätiön perustamiseen.

Nyt 26 vuotta myöhemmin Jarmo Mäkilä on edelleen sanojensa takana.

Mä sain kaikki asiat ajettua, mitä me oltiin ajateltu.

”Mä sain kaikki asiat ajettua, mitä me oltiin ajateltu. Kuvasto ja Ateljeesäätiö perustettiin, tehtiin organisaatiouudistus ja hankittiin vielä tietokoneet ja kurssit kaikille. Me saatiin pöytä puhdistettua. Eipä ole kukaan jälkeenpäin moittinut, että pitäisi palata vanhaan”, Mäkilä sanoo.

Mäkilän mielestä uudistuksille ei aikanaan ollut vaihtoehtoa. Seuran tehtävien kirjo oli paisunut, ja hallituksen kokoukset olivat raskaita. Seuran tehtävät ulottuivat lehtien ja kirjojen kustantamisesta kiinteistön remontteihin.

”Eivät taiteilijat ole kustantajia tai huoltomiehiä”, Mäkilä sanoo.

Ratkaisu oli eriyttää kirjojen ja lehtien kustantaminen Kustannus Oy Taiteeseen, kiinteistöt Suomen Taiteilijaseuran Ateljeesäätiölle ja tekijänoikeuskysymykset Kuvastolle. Mäkilän puheenjohtajakaudella perustetuista organisaatioista ainoastaan Taidehallin klubitoiminta on sittemmin loppunut, muut jatkavat alkuperäisessä tehtävässään. Kun tehtäviä karsittiin, jäljelle jäivät tehtävistä tärkeimmät: kuvataiteilijoiden ammatilliset asiat ja taidepolitiikka.

Näistä ansioista Suomen Taiteilijaseuran edustajisto päätti vuosikokouksessaan palkita Jarmo Mäkilän nimittämällä hänet kunniapuheenjohtajaksi. Se on seuran korkein tunnustus ansioituneelle puheenjohtajalle.

 

”Omat olivat vastaan ja vastustajat vielä enemmän”

Organisaation muuttaminen oli Mäkilän mukaan raakaa työtä. Hänen mukaansa omat olivat uudistuksia vastaan, ja vastustajat olivat vielä enemmän vastaan. Yksin kulttuuriministerejä oli Mäkilän puheenjohtajuuden aikana kuusi, ja ministeriössä Mäkilä opittiin tuntemaan ahkerana lobbarina. Hän muistelee käyneensä ministeriössä viikoittain, parhaimpina viikkoina kahdesti.

Toisinaan ideat menivät nopeasti läpi, kuten New Yorkin residenssitoiminnan perustaminen.

”Ajattelin, että kun ei ollut muutakaan tekemistä, niin mennään (osastopäällikkö, myöhemmin hallitusneuvos Olli) Närvän puheille ministeriöön. Närvä oli sitä mieltä, että te ootte liian pieniä, että nyt pitää saada laajennettua ja toisia kulttuurialan yhdistyksiä mukaan.”

Viikkoa myöhemmin Mäkilä oli saanut Teollisuustaiteen Liitto Ornamon, Suomen Arkkitehtiliiton ja Suomen Arvostelijoiden Liiton mukaan. Tällä kertaa idea kelpasi ministeriölle, ja New Yorkiin perustettiin residenssit.

Toki puheenjohtajan pöydälle jäi Mäkilän kauden päätteeksi myös ratkaisemattomia asioita. Hän olisi halunnut vähentää byrokratiaa ja päällekkäistä työtä liitoissa ja seurassa. Kun Mäkilä puhui Taiteilija-lehden haastattelussa suunsa puhtaaksi, hän sai kuulemma vihat niskaansa.

”En tiedä, pitääkö liittojen ensin tehdä konkurssi, ennen kuin tämä ajatus menee läpi. Jos niin on, niin tehkööt sitten konkurssin, kyllä ne sieltä sitten tulee…”, sanoi Mäkilä 1991.

Mäkilä on edelleen sitä mieltä, että seuran jäsenliittojen pitäisi tehdä enemmän yhteistyötä tai sulautua yhteen.

Viha lienee laantunut, mutta Mäkilän mielestä ongelma ei ole väistynyt vuosien saatossa. Hän on edelleen sitä mieltä, että seuran jäsenliittojen pitäisi tehdä enemmän yhteistyötä tai sulautua yhteen. Syynä on se, että taiteen tekemisen muutos on kiihtynyt vuosikymmenten saatossa.

Kun MUU ry perustettiin 1987 ja Valokuvataiteilijoiden liitto 1988, kuvataiteen perinteiset välineet maalaus, kuvanveisto ja taidegrafiikka olivat vahvoja. Nyt valokuvataide ja esimerkiksi installaatiot, performanssi ja videotaide ovat valtavirtaa.

”Maalarit, veistäjät ja varsinkin graafikot ovat ihan marginaalissa tällä hetkellä. Me ollaan vähemmistöjä koko tässä taidekentässä. Nämä MUU ja valokuvataiteilijat, jotka otettiin minun aikanani seuran jäseniksi, ne eivät enää ole sidottu yhteen tekotapaan vaan taidetta voi tehdä miten vaan. Kyllä mun mielestä olisi aika pistää vähäiset resurssit yhteen, eikä kuluttaa niitä tuolla omissa piireissä. Kun mä tästä puhuin, mitkä vihat sain 30 vuotta sitten.”

 

”Julkista työtähän tämä on”

Hyvät pärjäävät aina, totesi Mäkilä 1991 sitten puhuessaan alkaneesta lamasta ja taiteilijoiden toimeentulosta. Riittääkö yhä, että on hyvä taiteilija?

”No eivät nekään pärjää, mutta ne ovat sinnikkäämpiä. Nyt pitää olla joka paikassa esillä ja aktiivisimmat brändäävät itseään. Kun yksi näyttely loppuun, niin heti tulee seuraava. Työ on tullut paljon hektisemmäksi. Ei tätä työtä jossain metsäkolossa tehdä, vaan julkista työtähän tämä on.”

Vaikka kilpailu on kovaa, mahdollisuudet saada teoksia esille ovat Mäkilän mielestä parantuneet. 1990-luvun alussa Helsingin tärkeitä gallerioita olivat STS:n jäsenliittojen galleriat ja muutama yksityinen galleria, kuten Galerie Hörhammer ja Pinx. Tällä hetkellä yksin Helsingissä on kaupungin tietokeskuksen mukaan ainakin 80 taidegalleriaa.

”On monta hyvää galleriaa, joissa poikkean. Ei Ruttopuistoon pelkästään kannata jäädä, Jätkäsaaressakin on paljon mielenkiintoisia paikkoja.”

Kun Jarmo Mäkilä luopui STS:n puheenjohtajuudesta, hän kertoi keskittyvänsä taiteen tekemiseen. Suunnitelma on pitänyt. Sitten vuoden 1991 hän on pitänyt 31 yksityisnäyttelyä, ja osallistunut kymmeniin yhteisnäyttelyihin. Viimeisimmät näyttelyt olivat viime vuonna Galerie Forsblomilla ja tänä keväänä Sara Hildénin taidemuseossa, jossa oli esillä laaja retrospektiivi. Kalenterissa on suunnitelmia vuoteen 2020 saakka, ja useimmat näyttelyt ovat ulkomailla. Ulkomaille hän kehottaa muitakin, etenkin nuoria taiteilijoita, lähtemään.

Mä ymmärrän, että taiteilijat ovat hyvin arvostettuja ihmisiä, osa yhteiskuntaa.

”Kun tämä maa on näin pieni, ja ajatellaan taiteilijoiden toimeentuloa, niin kyllä se on tulevaisuudessa enemmän tuolla maan rajojen ulkopuolella kuin täällä sisäpuolella.”

Taiteilijan asemassa on Mäkilän mielestä tapahtunut yksi suuri muutos, ja se on ammatin arvostuksen kasvaminen. Vielä muutama vuosikymmen sitten museonjohtajat ehdottivat hänen mukaansa vakavissaan, että taiteilijoiden tulisi lahjoittaa teoksiaan ilmaiseksi museoille. Nyt hän näkee, että kuvataiteilija on ammattilainen muiden joukossa.

”Mä ymmärrän, että taiteilijat ovat hyvin arvostettuja ihmisiä, osa yhteiskuntaa.”

 

 

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInGoogle+Email to someone