Taiteen ja rahan liitto
Taiteen ja rahan liitto on aina ollut kompleksinen. Raha mahdollistaa asioita taiteilijana toimimiselle välttämättömyytenä, mutta siitä on edelleen vaikea puhua taidekentällä suoraan. Taiteilijat ovat vastuussa etujensa ajamisesta yhteisrintamassa, mutta niin on yhteiskuntakin työskentelyedellytysten takaamiseksi. Vuorovaikutus on molemmansuuntaista – viesti, jonka taiteilijat antavat päättäjien suuntaan, heijastuu takaisin resursseina tai niiden puutteena. Tehokas lobbaus taiteilijoiden asioiden puolesta tapahtuu aina yhdellä suulla.
Tänä syksynä Kiasman määrärahoista pyrittiin lohkaisemaan leijonanosa. Hanke, joka koskettaisi suoraan suomalaisia taiteilijoita, saatiin kentän tiiviillä yhteistyöllä sekä ministerin aloitteellisuudella kaadettua. Hyvä esimerkki siitä miten 2010-luvun edunvalvonnan tulisi toimia: nopeasti, tehokkaasti, ja mieluiten vielä ennakoiden. Tieto ei kuitenkaan kulje aina vapaasti, sillä se on myös valtaa, kuten virkakoneiston kanssa toimija nopeasti huomaa.
Olemme astuneet aikakauteen, jossa juustohöylä vinkuu ja taiteilijoiden on yhä hankalampi vaatia kiristyvissä oloissa itselleen lisää. Tulevina vuosina ote tiukkenee, ja vaatiminen hankaloituu. Eläköityminen, myös taiteilijoiden, puhuttaa. Miten vähenevillä verovaroilla voidaan ylipäänsä enää tukea kulttuuria? Tarvitaan taidekentän ärhäkkää ja nopeaa väliintuloa, torjuntataistelua, jotta tulonmenetys estetään. Samalla täytyy muistaa, että kaikki lisä-merkkinen raha on kymmeneksi vuodeksi eteenpäin korvamerkittyä. Alla piilee kuitenkin vielä vakavampi vaara. Tällaisena aikana on helppo hallinnon tehostamisen nimissä ajaa taiteilijoiden asemaa heikentävää politiikkaa ja lakeja eduskunnassa, kuten nyt tapahtuu, ulkomaiselle säätiölle rahahanoja aukaisevaa museoprojektia, jota vastustavat taiteilijat pyritään leimaamaan nollasummapelissä vanhakantaisiksi, säätiöittämisen ja ulkoistamisen kierrettä joka etenee kulttuurin piirissä kuin häkä, juuri nyt Valtion Taidemuseolla. Tämän yli pitää päästä.
Checkpoint Helsinki- esiselvityksen ehdottama uusi rahoitusmalli on tästä erinomainen esimerkki: se hyödyntää paitsi valtion ja kunnallista pääomaa, myös yksityistä rahaa sekä crowdfunding-metodia. Nyt onkin aika äänekkään vastustamisen sijaan nostaa esiin uusia rahoitusmuotoja, sillä leikkaukset koskevat kaikkia. Tähän herääminen on koko kulttuurin asia.
Nyt tehtävät säästöt ovat kenties taloudellisesti välttämättömiä mutta sisällöllisesti kauaskantoisia ja tuhoavia. Kulttuuriministeri Arhinmäki on luvannut etsiä lisärahoitusta Veikkauksen puolelle syntyvään loveen ensi keväänä vuonna 2014, kun Valtion Taidemuseo säätiöitetään. Tästä hiljaisesti edenneestä uudistuksesta on useita eri seurauksia. Veikkausvaroista eläviä taideorganisaatioita ja toimijoita odottaa kautta linjan yli 10%: n budjettileikkaus. Tähän monella toimijalla ei ole ollut mahdollisuutta varautua mitenkään etukäteen, kun infalaatio on syönyt paikallaan junnaavia tukia jo vuosia.
Yksi mahdollisuus joka kulttuurin puolella on vielä pitkälti hyödyntämättä joukkoistamisen ja crowdfundingin lisäksi: varainkeruu Amerikan malliin sopeutettuna suomalaiseen yhteiskuntaan, sekä taiteen mesenaattitoiminta. Kumpikin kuitenkin kehittyy hitaasti Suomen kaltaisessa maassa, jossa toisaalta taidemarkkina on alikehittynyt ja kulttuurin mesenaatit sijoittavat mieluummin pennosensa vaikkapa turvallisiin kiinteistöihin kuin epävarmaan, immateriaaliseen taiteeseen.
Hallituksen arvot ovat myös olleet ristiriidassa toiminnan kanssa tällä kaudella. Tuntuukin, että kulttuurin puolella pelaavat jalkapalloa kaksi joukkuetta: ne, jotka yrittävät saada vastapuolella olevan taiteilijajoukon tekemään virhearviointeja ja pelaamaan itselleen rangaistuspotkun, lyömään omaan pussiin, sekä hajaannuksen tilassa olevat taiteilijat. Tässä tilanteessa tarvitaan selkeä yhteisrintama taiteilijoilta. Yhteiskunnassa asioita ei enää saa pelkällä vaatimisella, vaan on kyettävä neuvottelemaan oikeuksistaan keskitetysti. Tämä tarkoittaa vastakkaisen puolen analyyttista arviointia sekä ymmärrystä. Kulttuuri, taiteilijat ja heidän työskentelyolosuhteidensa säilyttäminen ja kehittäminen, ovat yhteisiä asioita. Ne eivät kuulu kenellekään yksin.
Kirjoittaja on Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja ja Taiteilija-lehden päätoimittaja.
Lyhennetty versio kirjoituksesta on julkaistu marraskuussa Puoli-lehdessä pääkirjoituskommenttina.