Taiteilija-essee: Kuinkas sitten kävikään?

30.10.2015Kirjoittaja: Jyrki Siukonen

Kuvataiteilija ja tutkija Jyrki Siukonen kirjoittaa suomalaisesta taidekoulutuksesta. Kuinka sen on käynyt viime vuosikymmenten tulevaisuusvisioiden heittopussina? Siukosen mukaan koulutus on osa alue- ja puoluepolitiikkaa, ja kunnollinen arviointi koulutuksen vaikutuksista ja laadusta puuttuu. Osansa kritiikistä saa myös uusin taidevisio, hyvinvointitaide.

Taidepolitiikan ja työllisyyspolitiikan rinnalla haluan puhua taidekoulutuksesta ideaalina ja realiteettina. Ideaalilla viittaan ideaan, eräänlaiseen alkuperäiseen luovuuden ajatukseen, toisaalta idealismiin, johon nojaa käsitys taiteen itseisarvoisuudesta. Ideaalina taidekoulutus on elämäntapavalinta. Se merkitsee uskoa sellaiseen, mikä ei ole mitattavissa suoraan taloudellisen hyödyn tai bruttokansantuotteen käsittein. Joku saattaa päätyä yhä taidekouluun vahingossa, tietämättä mitä tekee, mutta aito valinta on tietoinen ratkaisu. Se on yksilön poliittista sitoutumista niukkuuteen ja epävarmuuteen, mutta myös innostukseen ja toisin tekemisen vapauteen.Realiteettina taidekoulutus puolestaan on osa ministeriön ohjaamaa koulutuspolitiikkaa, jota suuntaa kulloinenkin yhteiskunnallinen tarve ja jonka resursseja määrittää vallitseva talouspoliittinen tilanne. Ongelma ei nähdäkseni ole siinä, että taidekoulutus joutuu huonoina taloudellisina aikoina supistusten kohteeksi, vaan pikemminkin siinä, että hyvinä aikoina taide joutuu mukaan menestystä lupaaviin positiivisiin ennusteisiin, vaikka taiteen paikka ei ole siellä.

Hyvinä aikoina taide joutuu mukaan menestystä lupaaviin positiivisiin ennusteisiin, vaikka taiteen paikka ei ole siellä.

Jos siis taidekoulutus ideaalina on pieni elämäntapaintiaanien reservaatti muuten niin insinööri- ja ekonomivetoisessa Suomessa, niin taidekoulutus realiteettina ajautuu milloin minkäkin tulevaisuusvision ja haavekuvan heittopussiksi. Taiteen yhteiskunnalliset tehtävät ja mahdollisuudet alistetaan poliittiselle puheelle, joka harvoin on neutraalia. Tyypillinen esimerkki tästä on viime vuosikymmenten halu puhua ”luovasta luokasta” talouden uutena moottorina.

Sellainen luova luokka, joka on sitoutunut taidekoulutuksen ideaaleihin arvoihin, toisin sanoen luokka, joka vain luo ja puuhailee luomisen ja puuhailun ilosta on tietenkin tässä yhtälössä ongelma. Sellainen luokka, joka ei luokaan taloudellisesti mittavaa kasvua tai verotettavaa varallisuutta on vaarassa pudota samaan kaatoluokkaan muiden pieneläjien, köyhien, avustettavien ja hippien kanssa. Koulutuspoliittisesti tilanne ei ole se mikä piti. Mutta niinhän ei ole mikään, ei talous, ei sisäpolitiikka, ei EU eikä ilmasto. Toisaalta, reaalisilla ongelmilla ei ole olennaista vaikutusta siihen miten taidekoulutus näyttäytyy ideaalina. Köyhyyden valmiiksi valinneelle köyhyys ei tule yllätyksenä.

Köyhyyden valmiiksi valinneelle köyhyys ei tule yllätyksenä.

Kuvataidekoulutuksessa vapauden ideaali on ollut vahva. Kuvataideakatemiasta tuskin tehtiin yliopistoa koulutuspoliittisin työllistymispuhein – eihän alalla ole institutionaalisia ja kaupallisia työpaikkoja kuten teattereita, orkestereita tai firmoja. Rahaa toki haluttiin ja sitä saatiin. Moni oli varma lisärahoituksen siunauksellisuudesta. Kuvataideakatemian rehtorina hetken aikaa toimineen Outi Heiskasen päinvastaisia ja radikaalejakin haaveita ”köyhästä akatemiasta” ei kukaan välittänyt kuunnella. Kuitenkin kahlehtimalla itsensä rahaan hyvinä aikoina ”vapaat taiteet” jäivät siihen nokastaan kiinni kaikiksi ajoiksi, myös huonoiksi. AMK-taidekoulut näyttävät nyt esimerkkiä.

Kekkos-ajan Suomessa, jolloin esimerkiksi Kankaanpään ja Lahden taidekoulut syntyivät, taiteet olivat merkittävä osa yhteiskunnan rakennetta. Tänään, taiteen yhteiskunnallisen arvostuksen rapautuessa, paljastuu, että osa vanhan idealismin ja myöhemmän aluepolitiikan siemenistä onkin kasvanut kukintojen sijaan koulutuspolitiikan juurakoita, joista ei tahdo päästä eroon millään. Osa sinänsä viattomasti perustetuista taidekouluista imaistiin AMK-buumin mukana taloudellisiin noususuhdanteisiin vaikka panostuksilla ei ollut järkevää korrelaatiota opetuksen tuloksiin. Sama pätee nyt koulujen lakkautuksiin, jossa Lahti ja Tampere saivat mennä mutta esimerkiksi Imatra ja Kemi-Tornio jatkavat. Jäljelle jäivät ”ajatusköyhät akatemiat”.

Tulos olisi toinen jos suomalaisten AMK-taidekoulujen opetuksesta ja vaikuttavuudesta olisi tehty kriittinen, puolueeton ja kansainvälinen arviointi. Toisin sanoen, että päätökset koulujen vähentämisestä olisivat pohjautuneet alue- ja puoluepolitiikan sijaan laadullisiin kriteereihin ja rehellisiin arvioihin oppilaitosten elinvoimaisuudesta. Siis todelliseen taide- ja koulutuspolitiikkaan. Useimmat jäljelle jätetyistä kuvataideoppilaitoksista eivät näytä vahvoilta. Toimintaa jatketaan, mutta on toinen asia vastaako sisältö tai laatu lainkaan nykyhetken tasoa. Pikemminkin näyttää siltä, että aluepoliittisin perustein säilytetyistä kouluista on tullut jonkinlaisia jälki-kekkoslaisen ajan muistomerkkejä.

Useimmat jäljelle jätetyistä kuvataideoppilaitoksista eivät näytä vahvoilta.

AMK-tasoisen taideopetuksen nousu- ja laskuhumalainen tarina ei siis lupaa onnellista loppua. Yhdenkään AMK:n johto ei tänään edes arvosta kuvataideoppilaitosta ja pidä sitä panostamisen arvoisena. Tulos on, että vieraileviin opettajiin ei ole varaa ja sijaintipaikkakuntien virikkeet (Turkua lukuunottamatta) ovat olemattomat. Kun kynnelle kykenevä hakeutuu näivettyneistä pikkukaupungeista muualle, niin täytyy kysyä kuka hakeutuu oppilaitoksiin, joissa hakijoiden määrä on ajoittain täsmännyt sisäänoton kanssa, ellei peräti jäänyt sen alle.

Vahinkoa tehtiin kuitenkin jo aiemmin. 1990-luvulla nopeasti lisääntyneet oppilaspaikat tarkoittivat, että yhä useammat väärin luuloin taidealan valinneet ihmiset otettiin vähäisillä näytöillä suoraan monivuotiseen koulutukseen. Suomessa on nyt monta AMK-kuvataiteilijan papereilla varustettua ihmistä, joille jokin toinen ala olisi ollut mielekkäämpi vaihtoehto. Elämäntapavalintojen tekeminen ei ole samaa kuin sisäänotto. Taideammatit tarkoittavat paitsi nollarajan toimeentuloa myös itsekuria kysyvää vapautta. Epäselvä motivaatio ja heikko realiteettien sietokyky ajavat ison joukon valmistuneista muihin töihin. On yksi asia olla elämäntapaintiaani koulussa, toinen olla sitä koko elämänsä. Kuvataidekoulutus on toki aina ollut tunnettu korkeista hukkaprosenteista. Opiskelupaikkojen määrää puolustettiin aikoinaan sillä, että riittävän volyymin kautta löytyy myös tasoa. Argumentti toimii silloin kun opetuksen määrä ja laatu on mitoitettu vastaavalle tasolle. Toisin kävi.

On yksi asia olla elämäntapaintiaani koulussa, toinen olla sitä koko elämänsä.

Ideaalisen taidekoulutuksen kasvattina uskon yhä taiteen itseisarvoisuuteen. Se kuulostaa menneeltä modernismilta nyt kun uusin taide- ja työllisyyspoliittinen ohjeistus tahtoo taiteesta hyvinvoinnin edistäjän. Ei tullut luovaa taloutta, tulkoon siis edes terveydenhuollon säästöjä. Hyvinvointitaide saa minut voimaan pahoin. Suurin osa siitä mitä ihmiskunnan historiassa on totuttu nimittämään taiteeksi ei mahdu käsitteen lähellekään saati sen sisään. Valtiovallan taholta liputetaan poliittista ohjailua ja suodaan taiteelle tehtävä. Ikävä kyllä samaa virttä laulaa myös Suomen Kulttuurirahasto. Yhteiskunnallisen ja säätiöidyn rahoituksen suuntaaminen ”hoitotyöhön” on nielty ilman mukinoita, siltä minusta ainakin näyttää. Monet ovat tyytyväisiä siihen, että taiteelle ylipäätään vielä löytyy jotain rahaa. Koulutusaloilla tätä kuunnellaan varmasti herkällä korvalla ja räätälöidään rahoittajia miellyttäviä ohjelmia. Eikö vain jo kouluteta ja täydennyskouluteta työttömistä AMK-taiteilijoista hyvinvointitaiteilijoita?

Jyrki Siukonen on kuvataiteilija ja tutkija. Kirjoitus on lyhennelmä Taidealojen koulutus -seminaarissa 15.10.2015 pidetystä puheenvuorosta.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInGoogle+Email to someone