Kiasman tueksi

16.8.2012

Kiasman määrärahoista esitetään valtionvarainministeriön taholta leikattavaksi leijonanosa. Loput 200 000 euroa jaettaisiin tuoreen valtion talousarvioesityksen mukaan Ateneumin, Sinebrychoffin ja Kiasman kesken. Aiemmin määrärahat yksin Kiasmalla ovat olleet 450 000 euroa. Sillä on katettu teosostot, joilla nykytaiteen kokoelmaa kartutetaan. Leikkaus vaikuttaa toteutuessaan välittömästi ja lamauttaa tunnetuimman nykytaiteen museomme toiminnan, joka on ollut suuressa ahdingossa jo pitkään vuosia jatkuneiden leikkausten vuoksi. Tulevaa kansallisgalleriaa eli valtion taidemuseon säätiöittämistäkin ennakoiden tämä kehitys tulisi nyt pysäyttää ja nostaa Kiasma sille kuuluvaan arvoonsa.

Nykytaiteen tehtävästä ei ole keskusteltu julkisuudessa riittävästi ilman poliittista arvolatausta tai johonkin muuhun hankkeeseen liittyvää vääntöä. Nykytaiteen tehtävä on herättää ajattelemaan aikamme ilmiöitä ja kannustaa keskustelemaan niistä. Historia kirjoitetaan aina jälkikäteen. Nykytaiteen museo sen sijaan elää tässä ajassa – samalla se on kansakunnan taiteen muisti, joka havainnoi aikaamme taideteosten kautta. Näin muodostuu ajan mittaan merkittävä kokoelma, joka on samalla blueprint ajan taiteesta, ajatuksista ja suuntauksista. Taiteilijat ovat täysin riippuvaisia museoista työnantajina ja tilaajina. Ei saa olla niin, että kokonainen ajanjakso taiteemme historiasta jää tallentamatta poliitikkojen tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden takia.

Aikalaistaiteilijat eivät ole yhteiskunnan loisia ja elättejä, kuten mediassa usein halutaan antaa ymmärtää. Kulttuurin tulisi olla Suomen kaltaisessa kehittyneessä sivistysvaltiossa yhteiskunnan kruunu. Sivistysvaltion peruspiirteisiin kuuluu olennaisilta osiltaan muisti. Muistinsa kadottanut ihminen menettää vähitellen kontaktinsa todellisuuteen. Samoin käy yhteisön, joka menettää kyvyn peilata omaa aikaansa historiaan. Pahimmassa tapauksessa vaarana näinä talouskriisien aikoina on, että yhteisö omaksuu käsityksen taiteesta täysin turhana, jopa rappeutuneena ja turmiollisena asiana, joka ei lainkaan kosketa tavallista ihmistä. Silloin on aika kysyä, mikä nykytaiteessa on niin pelottavaa, että sitä ei uskalleta kohdata. Olisiko niin, ettei peilissä näkyvä kuva miellytä, vaan nähdään mieluummin pelimaailmoja, kukkia ja maisemia? Onhan se paljon mukavampaa kuin hankala ja monimutkainen identiteetin ja arvojen kriittinen pohdinta.

Budjettileikkauksia tehtäessä on aina kyse myös arvovalinnoista. Esimerkkejä löytyy lähihistoriastamme. Kriisien aikana taide leimataan usein tyypillisesti turhaksi tai jopa vahingoittavaksi. Näin tapahtui esimerkiksi 1930-luvun Saksassa: silloin aikalaistaide ajettiin poliitikkojen toimesta alas ja leimattiin “rappiotaiteeksi” talouslamaa ja pörssikriisiä seuranneessa yhteiskunnallisesti epävakaassa tilanteessa. Seurasi massatyöttömyys, joka silloinkin tarkoitti syrjäytymisvaaraa erityisesti nuorille. Meidän ajassamme on useita samankaltaisia piirteitä, vaikka onneksi erottaviakin löytyy.

Tehdään kuitenkin peruuttamaton virhe, jos suhdannepoliittisista syistä mummojen vaippojen kustannukset asetetaan samalle viivalle nykytaiteen kanssa. Yhteys omaan taiteeseen ja kulttuuriin katkeaa, jos sitä ei arvosteta tai rahoiteta riittävällä tavalla. Nykyään taidehistorioitsijat näkevät 1920- luvun saksalaisen ekspressionismin suuntana, joka osuvasti havainnoi ja heijasteli fasismin nousua ja ilmapiiriä Euroopassa sekä kuvasi sosiaalista syrjäytymistä rappioineen. Se ei siis itsessään ollut rappiollista. Poliitikot vain halusivat sen sellaisena nähdä, koska totuuden katsominen teosten kautta teki liian kipeää. Toivottavasti suomalaisbyrokraateilta löytyy 2010-luvulla aavistuksen enemmän selkärankaa.

Jos nykytaide ajetaan Suomessa alas, seuraukset ovat täysin arvaamattomia. Vaikutukset kertautuvat koko yhteiskuntaan, eivät pelkästään taiteen tekijöiden elinkeinoon. Taide on mittari, jonka neula reagoi nykyiseen ja näyttää suuntaa tulevaan. Siksi sitä ei tulisi väkivalloin tukahduttaa. Jo useampana vuonna Kiasman määrärahoja on yritetty radikaalisti leikata. Vuosittain on täydellinen alasajo onnistuttu estämään, vaikka vähitellen edennyttä kurjistamista ei näytä estävän mikään.

Hallitus on ollut viime aikoina huolissaan nuorten syrjäytymisestä. On mietitty, mikä yhteiskunnassa mättää, kun nuoret eivät saa ääntään kuuluville eivätkä pääse elämään kiinni. Siksikin valtiovarainministeriön ehdotus Kiasman määrärahojen romahduttamisesta tuntuu perin kummalliselta. Etenkin nuorille Kiasma on ollut olohuone, antanut väkevän pohjan tutustua omaan sekä muihin kulttuureihin ja tapaan ilmaista ajatuksia, tunteita ja mielipiteitä. Kun tämä katoaa, mitätöityy kokonaisen sukupolven kasvattaminen taiteen tuntijoiksi, tekijöiksi ja kokijoiksi eli itsensä, sivistyksensä ja kulttuurinsa tuntijoiksi. Tämä ruokkii erilaisia ääri-ilmiöitä, joilla on pitkät vaikutukset tulevaan, työllistyvään sukupolveen. Seuraukset ovat historiaa.

HANNA OJAMO

Kirjoittaja on Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja ja Taiteilija-lehden päätoimittaja