Kolme mediataiteilijaa kertoo millaista on työskennellä Flow-festivaaleilla
Flow-festivaaleilla on taidetta tänä vuonna entistä näkyvämmin. Taiteilija-lehti kävi kysymyssä kolmelta mediataiteilijalta heidän teoksistaan ja siitä millaista on työskennellä musiikkifestivaaleilla.
Pasi Rauhala: Wires – Pride & Wormhole in Flow
Kerro teoksestasi ja mistä sait inspiraation siihen?
Inspiraatio lähti tästä tilasta ja musiikista. Olen tehnyt pitkään 3D-skannerilla erilaisia kuvauksia ja videoteoksia, ja ajattelin että jatkan sen tekniikan käyttämistä myös näissä teoksissa. Wires – Pride -teos syntyi, kun tajusin viikko ennen pride-kulkuetta, että tämä on vähän kuin Pre Flow, sellainen hyvä fiilis ja värikkäitä ihmisiä. Skannasin kulkueen aikana toistasataa kuvaa ja kaivelin niistä materiaalin teokseen. Videolla on myös tasa-arvoa vastustavia tummiin pukeutuneita hahmoja. Nämä kaksi ryhmää törmäävät ja liikkuvat eri tavoin, ja siitä tulee se vuoropuhelu näiden eri henkisten ihmisten välille.
Flowssa on siistiä työskennellä! Lyhyet muutaman päivän jutut ovat aina hauskoja. Niitä on tosi kiva tehdä, mutta harmittaa kun ne puretaan kahden päivän päästä. Ensin on kaksi kuukautta vääntänyt yötä myöten duunia, ja sitten se on ohi. Olen tehnyt tänne täysin paikkasidonnaiset teokset, joita ei tulla näkemään enää koskaan missään muualla.
Millaisena alustana näet musiikkifestivaalit mediataiteelle?
Mediataiteelle toimii hyvin, varsinkin nyt kun teokset tehdään hyvin ja näyttävästi, eikä niitä piiloteta johonkin koppiin. Taide pitää pystyä aistimaan hetkessä. Se ei toimi, jos täällä olisi vain yhden hengen puolen tunnin pituinen dokumentti jossain, johon sulkeudutaan kuulokkeiden kanssa. Minunkin teokseni on melkein 20 minuuttia pitkä, mutta se on tarkoituksellisesti niin pitkä. Välillä voi katsoa teosta ja välillä bändiä, ja miten se teos elää eri musan kanssa. Olen itse tuijottanut sitä himassa tunteja videotykiltä ja laittanut Flown artisteja soimaan, ja fiilistellyt musiikin ja videon yhteensopivuutta. Jännittävää nähdä miten ne sitten osuu yksiin festareilla.
Millaisena näet yleisöpotentiaalin festareilla?
Täällä on kymmeniä tuhansia ihmisiä, kun normaalisti taidegallerioissa käy joitakin satoja, joten yleisöpotentiaali on suuri. Periaatteessa kaikki jotka katsovat päälavalle näkevät Wormhole-teoksen, jos he katsovat hieman vasemmalle. Siltä teokselta ei voi välttyä. Varmasti on kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka eivät tajua, että se on taidetta ja se vain yhdistyy koko festivaalin visuaalisuuteen. Toivoisin, että mediataidetta käytettäisiin enemmänkin tämän kaltaisissa tapahtumissa tai julkisissa tiloissa vaikka pysyvästikin.
Juhana Moisander: Leak
Kerro teoksestasi ja mistä sait inspiraation siihen?
Työskentelen usein paikkasidonnaisesti. Samoin tässä työssä inspiraatio lähti kaasutehtaan historiasta. Löysin Helsingin kaupungin arkistoista valokuvan tehdastyöntekijöistä vuodelta 1926. Huomasin heti, että näissä tyypeissä on jotain. Ne olivat sellaisia viiksivalluja, jotka olivat läsnä ja katsoivat suoraan kameraan. Siitä se lähti, paikan historiasta ja siitä, keitä siellä on ollut aiemmin. Tein hahmoista maskit ja löysin kirpputorilta vanhan tehdastyönasun. Halusin tehdä 7 hahmoa, jotka ovat vähän kuin 7 veljestä tai 7 samuraita, sankarijoukkio, working heroes. Teokseni sekoittaa valokuvaa ja liikkuvaa kuvaa. Minulle on ominaista, että pyrin tökkimään totuttuja rajoja. Haluan tehdä asioita, joita on vaikea paikantaa tai laittaa sormi siihen mitä tarkalleen tapahtuu.
Millaisena alustana näet musiikkifestivaalit mediataiteelle?
Se menee aika käsi kädessä. Koko kulttuuri on niin visuaalista, että minusta se tuo hyvän lisän festareille. Omakin työni on integroitu tähän paikkaan, se on kiinteässä suhteessa tähän ympäristöön. Haaste on ehkä se, että työt on tarpeeksi koukuttavia, jotta ne menevät somistuksen yli.
Millaisena näet yleisöpotentiaalin festareilla?
Se on suuri, mutta sitä on vaikea ajatella tai sen ehdoilla tehdä. Totta kai toivon, että ihmiset löytäisivät tätä kautta kuvataiteen. Taide ei ole täällä erillisessä valkoisessa kuutiossa, vaan kiinteänä osana tätä festaria. Täällä kaikki sulutuu hyvin yhteen. Toivon, että Flow jatkaisi myös tulevaisuudessa taiteen hankkimista ja että mediataidetta tulisi muutenkin enemmän julkisiin tiloihin. Se on onneksi kasvava ilmiö.
Timo Wright: Displace
Kerro teoksestasi ja mistä sait inspiraation siihen?
Minua kiehtovat suurkaupungit yleisesti. Jotkut ovat sanoneet, että kaupungit ovat tulevaisuuden ongelmien ratkaisu paikkoja. Olen käynyt Tokiossa pari kertaa aiemminkin, ja se on siitä jännä paikka, että se jaksaa ihmetyttää joka kerran yhtä paljon. Muutokset kaupungin sisällä ovat välillä todella nopeita. Voit olla jossakin, missä on tuhansia ihmisiä ja kun kävelee pari minuuttia onkin hiljaisella sivukujalla, jossa on täysin eri meininki. Välillä tuntuu myös kuin olisi jossain tulevaisuuden elokuvassa. Minua kiinnostaa Tokiossa erityisesti se, että tämä on niin monenlaisten erilaisten tasojen kaupunki: on fyysistä, sosiaalista, ekonomista ja juridista tasoa. Samalla halusin tehdä jotain abstraktia, ja siitä se kehittely sitten lähti.
Millaisena alustana näet musiikkifestivaalit mediataiteelle?
Mielestäni kaikki tilaisuudet näyttää taidetta ei-perinteisissä tiloissa ovat aina kiinnostavia ja hienoja mahdollisuuksia. Musiikkifestivaaleissa on vielä erityisen kiinnostavaa se, että taidetta saattaa kohdata sellaisessa tilanteessa, jossa ei ole menossa katsomaan taidetta. Monesti yritetään hallita sitä miten taidetta katsotaan esimerkiksi tilalla, valaisulla tai äänimaisella. On kiehtovaa, ettei festareilla pystytä mitenkään ennakoimaan sitä, millainen äänimaisema sillä hetkellä sattuu olemaan tai millaisessa hengen ja sielun tiloissa katsojat ovat. Dokumentin katsominen on varmasti erilainen kokemus festaripäivän alussa kuin lopussa.
Millaisena näet yleisöpotentiaalin festareilla?
Festivaaleilla on mahdollisuus ”joutua” katsomaan tällaista taidetta vahingossa, pyytämättä. Mielestäni on hauskaa ja kiinnostavaa, että se tulee vähän yllättäen ja arvaamatta. En näe mitään syytä, miksi taidetta pitäisi katsoa vain museoissa tai gallerioissa, sen pitäisi olla joka paikassa, myös arjessa. Esimerkiksi katutaide on vakiinnuttamassa entistä enemmän asemaansa arkipäiväisessä elämässä. Myös muutkin taiteen muodot soisi nähtävän ei-perinteisissä paikoissa.