Olemmeko matkalla kohti avoimempaa apurahapäätöksentekoa?

8.5.2013

Pauli-Rautiainen

Teksti: Pauli Rautiainen

Kun reilut viisi vuotta sitten toimin tutkijana nykyisen Taiteen edistämiskeskuksen, Taiken, edeltäjän Taiteen keskustoimikunnan  tutkimusyksikössä, selvitin valtion taiteilija-apurahajärjestelmän ongelmakohtia. Selvityksen pohjana olleessa taiteilijakyselyssä valtion taiteilija-apurahojen myöntöprosessia pidettiin salamyhkäisenä. Kritiikkiä ei kuulunut yksinomaan apurahanhakijoiden suusta. Myös useat päätöksentekijät arvostelivat päätöksentekomenettelyä. He kertoivat, kuinka muun muassa suhdeverkostolla oli ratkaiseva merkitys siinä, kenelle apurahat lopulta jaettiin. Esimerkiksi eräs apurahapäätöksentekijän roolista juuri apurahanhakijan rooliin vaihtanut taiteilija kommentoi tuolloin valtion taiteilija-apurahojen vertaisarviointiprosessia seuraavasti:

”Onneksi olen istunut valtion taidetoimikunnassa ja tiedän miten asiat menevät ja keihin on hyvä olla suhteita. Sääliksi käy heitä, jotka eivät kirjeen saatuaan tiedä muuta kuin, että ”emme valitettavasti voineet myöntää tällä kerralla.”

Ehdotin tuolloin, että valtion taiteilija-apurahojen myöntöprosessia kehitettäisiin siten, että taidetoimikunnat velvoitettaisiin esittämään yleisellä tasolla perustelut tekemilleen ratkaisuille: millaisia painotuksia toimikunnalle tässä jaossa oli ja miksi tietyntyyppinen taide koettiin juuri tällä kertaa tukemisen arvoiseksi. Ajattelin, että salamyhkäisyyden kulttuurista tulisi pyrkiä pois luomalla rakenteita, jotka pakottaisivat keskustelemaan taiteen laadusta ja sen arvottamisesta – niin vaikeaa kun sen pienen maan taidekentällä onkaan.

Kuluneiden viiden vuoden aikana tämäntyyppistä keskustelua ei ole käyty nimeksikään. Niin kielteisen kuin myönteisen apurahapäätöksen saajat joutuvat edelleen tulkitsemaan teenlehdistä syyt sille, miksi he saivat tai eivät saaneet työlleen rahoitusta. Perustelut liikkuvat puskaradiossa – jos sielläkään.

Kuluneiden vuosien aikana uudenlaisen keskustelukulttuurin luomisen sijaan parempaa päätöksentekokulttuuria on taidehallinnossa etsitty katse lakikirjaan kääntyneenä. Ensin taiteen keskustoimikunnan sisäisissä selvityksissä pohdittiin päätöksentekomenettelyn kehittämistä ottamalla käyttöön esittelymenettely – tuo hallintokulttuurimme tsaarinaikainen reliikki, jota ilman taidehallinnossa oli pärjätty erittäin hyvin. Sen jälkeen Taiken perustamisen yhteydessä poistettiin apurahapäätöksenteosta valituskiellot, joten nykyisellään apurahapäätöksistä voi halutessaan hakea oikaisua ja lopulta valittaa hallinto-oikeuteen. Avoimuutta tämä ei varsinaisesti lisää, korkeintaan se luo Taikeen hieman lisää taiteenedistämistoiminnasta pois olevaa hallintotyötä ja saattaa ehkä parantaa lakimiesten työllisyyttä.

Tuorein episodi nenä kiinni lakikirjassa tehdystä apurahapäätöksenteon kehittämisestä koettiin alkukeväästä, kun alueellisiin taidetoimikuntiin ja valtion taidetoimikuntiin etsittiin jäseniä. Taiken va. johtaja Marjo Mäenpää antoi kesken toimikuntien jäsenehdokkaiden keräämistyötä suosituksen siitä, etteivät valittavat taidetoimikuntien jäsenet toimikautensa aikana itse hakisi Taiken apurahoja. Suositus on monitulkintainen niin oikeusperustaltaan kuin sisällöltään. Oikeudellisesti on nimittäin ilmiselvää, ettei moinen suositus voi estää taiteilijaa hakemasta Taikelta rahaa eikä kenenkään hakemusta voida hylätä Taiken toimielimen jäsenyyden perusteella. Yhtälailla on oikeudellisesti ilmiselvää, että jokainen toimielimen jäsen on jäävi käsittelemään omaa asiaansa. Sisällöltään suositus jättää täysin epäselväksi sen, onko tarkoituksena, etteivät esimerkiksi kuvataidetoimikunnan jäsenet hae enää rahaa näyttöapurahalautakunnalta ja kirjastoapurahalautakunnan jäsenet kirjallisuustoimikunnalta.

Koska suositus on oikeudellisesti tyhjää täynnä, on sen laatimisen motiiveja haettava muualta kuin oikeudellisista perusteista huolimatta siitä, että suositus on puettu hyvin pykälänmakuiseen ilmiasuun. Ainakin itse jään ihmettelemään, miksi suositus oikein laadittiin? Oliko tarkoituksena sysätä apurahataiteilijoiden ydinjoukko etäämmälle apurahapäätöksenteosta? Vai olivatko asialla vain ne kuuluisat hyvää tarkoittavat hölmöt, joille ei tullut mieleen suosituksen merkitys kirjallisuuden ja kuvataiteen kaltaisten vapaiden taiteiden alueella? Suosituksen laatimisen taustoista lienee hyvä käydä taidepoliittista keskustelua. Sen puitteissa olisi paikallaan pohtia myös sitä, löytyisikö Taikesta vihdoin rohkeutta rakentaa oikeasti avoimempaa ja keskustelevampaa apurahapäätöksentekoprosessia ilman nykyisenkaltaista pykälien taakse piiloutumista.

Vaikka esimerkiksi politiikan kentällä on kieltämättä tarvetta sellaiselle Transparency Suomen konsultoinnille, jota Taiken nykyinen johtaja Minna Sirnö on tässäkin lehdessä julkaistussa avoimessa kirjeessään tarjonnut vastauksena taidehallinnon päätöksentekoprosessien salamyhkäisyyden ongelmille, taiteen kentällä Sirnön esitys ei aivan osu maaliin. Taiteen kentällä olisi tarvetta pikemminkin keskustelulle siitä, millaista laadukas ja rahoittamisen arvoinen taide tänä päivänä on. Kunpa joku vain avaisi keskustelun?

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston julkisoikeuden yliopisto-opettaja, joka työskenteli vuosina 2006-2009 tutkijana Taiteen edistämiskeskuksen edeltäjässä Taiteen keskustoimikunnassa.