Susanne Gottberg maalaa mahdollisuuksia kohtaamiselle
Suomen Taiteilijaseuran kuvataiteilijapalkinto myönnetään tänä vuonna taidemaalari Susanne Gottbergille. Hän on merkittävän uran tehnyt taiteilija, jonka viimeisin yksityisnäyttely nähtiin kesällä Helsingin Taidehallissa. Työssään Gottbergia ajaa halu nähdä, mitä maalauksessa tulee tapahtumaan.
Taiteilija Susanne Gottbergin työhuone Helsingin Kaapelitehtaalla on taidemaalarin työhuoneeksi hämmästyttävän puhdas. Vaikka taiteilija kertookin työskentelevänsä rauhallisesti, tällä kertaa tahrattomuudelle on toinenkin syy: ateljee on vastikään maalattu Taidehallissa kesällä nähdyn laajan Kolmas tekijä -näyttelyn jälkeen. Näyttely oli pitkän uran tehneelle taiteilijalle erityinen taitekohta, jonka merkityksen hän kertoo tajunneensa osittain vasta jälkikäteen. Siksikin tuntui hyvältä aloittaa uusien teosten työstäminen konkreettisesti puhtaalta pöydältä.
”Taidehallin näyttely tuli tosi oikealla hetkellä. Ymmärsin vasta, kun teokset olivat siellä seinillä, että tätähän minä olen aina halunnut tehdä. Luoda mahdollisuuden maalausten ja katsojan kohtaamiselle. Näyttelyssä tuli taas esille se, että yritän kuunnella maalausta ja toimia enemmän välittäjänä kuin maalarina. Se vahvisti ajatuksen siitä, että olen täällä sen takia, että maalaus saisi syntyä”, Gottberg pohtii jälkeenpäin.
Näyttelyssä tuli taas esille se, että yritän kuunnella maalausta ja toimia enemmän välittäjänä kuin maalarina.
Taiteilijan työhuoneella valmistumassa on useita teoksia, joista osa on toistaiseksi käännetty pois näkyvistä. Vankat puiset maalauspohjat odottavat vuoroaan seiniin nojaten. Pöydällä on pinoittain valokuvia, joissa näkyy verhoja, heijastuksia, kankaita ja etenkin juomalaseja. Niistä löytyy useimmiten aiheet Gottbergin maalauksiin. Hän etsii kuva-aiheita intuitiivisesti ja ilman tarkkaa suunnitelmaa. Tietty yksityiskohta tai esine saattaa herättää kiinnostuksen, jonka syytä taiteilija lähtee etsimään maalaamalla.
”Usein huomaan, että kuvassa on jotain, mutta en vielä tiedä mitä se on. Minulle on edellytys, että olen aina vähän epävarma tai epätietoinen siitä, mitä olen tekemässä. Lähden tekemään jotain koska en tiedä, en siksi että tiedän. Se pakottaa herkkyyteen, jossa pitää kuunnella. Lopputulosta ei pysty ennakoimaan, mutta luotan siihen tunteeseen”, hän kertoo.
Viime vuosina Gottberg on maalannut erityisesti juomalaseja. Näennäisen yksinkertaiseen aiheeseen ja sen toistoon kätkeytyy kysymyksiä, joita hän on tutkinut ja testannut lähes koko uransa ajan. Taiteilijan puheessa virtaavat pohdinnat tilasta teoksen sisällä ja ulkopuolella, maalauksesta objektina sekä toisaalta tekijän näkymättömyydestä ja katsojan tärkeästä roolista. Lasin Gottberg näkee maalauksen metaforana – se vastaanottaa ja heijastaa asioita.
”Myös tämä lasiteema tuli ilman suunnitelmaa. Siinä kulminoituu paljon sellaista, mitä olen ihan alusta asti pohtinut. Tämä on vain lasi eikä mitään sen ihmeellisempää. Se ei ole itsessään niin merkityksellinen, mutta se voi heijastaa mitä tahansa.”
Gottberg työskentelee säännöllisesti päivittäin. Häntä ajaa halu nähdä, mitä maalauksessa tulee tapahtumaan.
”En usko siihen, että pitää odottaa jotain optimaalista hetkeä, vaan mun on vain tultava tänne. Minua ajaa se, että mulla on joku mielikuva lopputuloksesta kaikkien näiden välivaiheiden jälkeen. En varsinaisesti suunnittele, mutta mä odotan. Odotan, että jotain tapahtuu.”
Kohti taiteilijuutta ja maalauksen kieltä
Tammisaaressa syntyneen Susanne Gottbergin taiteilijanura käynnistyi intuition kautta. Pian lukion aloittamisen jälkeen hänelle tuli vahva tunne, että lukio ei ole hänen paikkansa. Gottberg työskenteli pari vuotta valokuvausliikkeessä ja lähti sitten Karjaalle kansanopistoon opiskelemaan kuvataidetta. Sinä vuonna siellä opettivat muun muassa taidemaalarit Carolus Enckell, Jan Kenneth Weckman, Caroline Pipping ja Oliver Whitehead.
”Se oli ainutlaatuinen sattuma, että juuri he sattuivat olemaan sinä vuonna opettamassa. Sitten Caroline kertoi jossain vaiheessa, että Helsingissä on sellainen koulu kuin Kuvataideakatemia. Niin sivussa olin siitä ollut suomenruotsalaisena ja Tammisaaressa”, hän toteaa.
Kuvataideakatemiaan Gottberg pääsi ensi yrittämällä. Hän ei puhunut juurikaan suomea, ja uuden kielen opettelu oli kokemus, joka vaikutti myös taiteen tekemiseen.
Pääseminen Kuvataideakatemiaan oli ensimmäinen kerta elämässäni kun tunsin, että tämä on mun paikka.
”Sisään pääseminen oli yksi varmistus epävarmalle nuorelle ihmiselle, että kuulut tänne. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni kun tunsin, että tämä on mun paikka. Ei kielellisesti, mutta se taidemaailma ja ne ihmiset, jotka näkivät asiat vähän eri tavalla, se tuntui läheisemmältä.”
Maalaustaide oli alusta asti taiteen tekemisen väline Susanne Gottbergille.
”En koskaan ole lähtenyt sitä varsinaisesti kyseenalaistamaan. Tavallaanhan se on sama mikä se tekniikka on. Pääasia on, että sulla on joku aukko tai portti, josta sä voit mennä, ja mun portti oli se maalauksen kieli.”
Susanne Gottbergin taidetta kuvataan usein maalausten seesteisyyden, käsitteellisyyden ja materiaalisuuden kautta. Maalauksen olemuksen, tilallisuuden ja havaitsemisen tutkiminen on ollut keskeistä hänen työskentelyssään alusta alkaen. Aidot materiaalit ja aistillisuus, kuten öljyvärit ja puulle maalaaminen, ovat taiteilijalle äärimmäisen tärkeitä.
”Jossain mielessä olen edelleen hirveän lähellä juuri niitä asioita, mitä tein jo silloin alussa. Luulen, että se ensimmäinen asia oli juuri se, miltä tämä maalaus tuntuu. Että et katso sitä kuvaa, vaan sitä materiaa, fyysistä maalausta.”
Gottbergin työskentelyyn tuli vahvoja vaikutteita koulusta ja muusta ympäristöstä sekä aikakauden suuntauksista, kuten konseptuaalisuudesta, kehollisuudesta ja psykoanalyysista. Hänen opiskeluaikanaan 1980-luvulla naiset ottivat ja saivat yhtäkkiä paljon enemmän tilaa taiteen kentällä.
”Se viisi vuotta kun opiskelin oli todella mielenkiintoista aikaa. Sinä aikana tapahtui paljon, esimerkiksi naiset todella tuli joukolla esiin. Konseptuaalisuus vahvistui taiteilijoiden työskentelyssä. Hyvin nopeasti munkin maalaamista alettiin ajatella käsitteellisenä maalauksina.”
Kohtaamisten mahdollistamisesta
Gottbergia kiinnosti jo opiskeluaikana ennen kaikkea se, mitä maalaus saa aikaan: ei niinkään maalaus itsessään, vaan sen teho ja vaikutus. Osittain sen takia hän ei esimerkiksi pitkään aikaan käyttänyt juurikaan värejä teoksissaan.
”Vuosien mittaan rupesin jopa ajattelemaan, että mulla ei ole sellaista väriymmärrystä. Se oli jollain tapaa taas uudenlainen kodittomuuden tunne, joka on aina seurannut mua. En jättänyt teoksiin näkyvää käsialaa tai maalausjälkeä, vaan ajattelin, että maalauksella on jokin oma totuus.”
Juuri maalauksen, sen tekijän ja katsojan välisten suhteiden tutkiminen on muodostanut pohjan Gottbergin teosten maailmalle. Hän korostaa työskentelystään kertoessaan tekijän näkymättömyyttä ja maalauksen ja katsojan välillä tapahtuvan kohtaamisen asettamista etusijalle.
”Ajattelen, että tekijän ei pidä näkyä maalauksessa, koska mielestäni ei ole kyse siitä, että minä kommunikoin itseäni sinulle, vaan että synnytän tai välitän tämän maalauksen. Silloin katsojan ja maalauksen välissä voi syntyä kohtaamista, jossa minä en ole mukana. En näe sitä niin, että minä esiinnyn tai nämä työt esittävät minua, vaan minua kiinnostaa se, miten nämä maalaukset ovat maailmassa.”
Kun tekee taidetta, niin ei tee sitä itselleen, vaan siksi, että se tulisi kohdatuksi ja vastaanotetuksi.
Gottberg kertoo maalaavansa aina sarjallista kokonaisuutta ja jossain mielessä maalausinstallaatiota, jonka yksittäiset teokset muodostavat. Myös se liittyy katsojan ja maalauksen väliseen suhteeseen. Maalausten joukko ikään kuin tehostaa sitä, mitä voi tapahtua siinä tilassa, missä maalaukset ovat yhdessä. Esimerkiksi Taidehallin näyttelyyn otettiin mukaan teoksia 10 vuoden ajalta, ja ne pyrittiin ripustamaan vuorovaikutukseen keskenään. Niiden välille syntyy kolmas tekijä.
”Kahden maalauksen välissä on ikään kuin maalaamaton maalaus, joka mahdollisesti vaikuttaa voimakkaammin kuin ne näkyvät, esille maalatut. Iloitsin näyttelyssä, kun sain kokea ja nähdä, että vaikka aiheet ja tekniikka vaihtelivat paljonkin ja vuosia oli välissä, maalaukset vaikuttivat kuitenkin puhuvan samaa kieltä.”
”En tiedä mistä tämä on tullut minulle, mutta olen aina ajatellut näin ja toiminut näin. Ja mitä enemmän harjoittelee, sitä herkemmäksi ja tietoisemmaksi siitä tulee. Se mua kiinnostaa ja se mua ajaa, että mitä siinä voi tapahtua. Ja se tieto, että voisin vielä paremmin sen mahdollistaa.”
Jokainen maalauksen ja katsojan välinen merkityksellinen kohtaaminen antaa Susanne Gottbergille voimaa työhön myös epävarmoina hetkinä. Missään vaiheessa uraa into tehdä ja harjoitella ei ole oikeastaan laantunut, vaikka intensiivinen työskentelytahti ottaa välillä voimille. Seuraava maalaus on aina mielessä ja jokainen teos synnyttää tarpeen tehdä lisää.
”Kun tekee taidetta, niin ei tee sitä itselleen, vaan siksi, että se tulisi kohdatuksi ja vastaanotetuksi. Mulla ei ole koskaan tunnetta, että mitä mä tekisin seuraavaksi. Vaikka olen epävarma ja epäilevä itseäni kohtaan, niin oikeastaan pidän siitä. Että en synnytä sellaisia mielikuvia itsestäni, että mulla olisi jokin projekti, joka valmistuu. Minä vain olen keskellä tätä.”