Jussi Koitela vastaa kolumninsa herättämään kritiikkiin

9.11.2015Kirjoittaja: Jussi Koitela

Taiteilija-lehden kolumnisti Jussi Koitela vastaa kolumnistaan heränneeseen keskusteluun. Hän osoittaa vastauksensa Arte ry:lle ja Sorbus-gallerialle, joiden vastineet kolumniin on myös julkaistu Taiteilija-lehdessä. Näin Koitela vastaa :

Kiitos kommenteista tekstiini. On erittäin hienoa kokea, että asia kiinnostaa. Ensiksi yksi huomio, joka koskee mielestäni kumpaakin vastausta.

Sorbukselle ja Titanikille tuntuu olevan selvää, että heidän järjestämänsä näyttelytoiminta kytkeytyy gentrifikaatioprosesseihin, mutta gallerioilla ei tunnu olevan mitään mahdollisuuksia vaikuttaa itse siihen. Titanik leimaa koko kysymyksen teoreettiseksi kritiikiksi. Tämä tuntuu hiukan oudolta. Kaupunkitilan arvoon ja sen taloudelliseen saavutettavuuteen liittyvät kysymykset lienevät tulevaisuudessa vielä tärkeämpiä, kun tuloeroja kasvattava politiikka tuntuu kiihtyvän Suomessa.

Ensimmäisenä ja ilmiselvänä mahdollisuutena voisi olla vaikka näiden gentrifikaatioon ja taloudellisiin verkostoihin liittyvien kysymysten esiin nostaminen ja kriittinen avaaminen omassa toiminnassa. Toki gentrifikaation kanssa toimimiseen on monia muitakin mahdollisuuksia, joista esimerkkinä yksi vastauksena Sorbuksen kysymykseen.

Sitten huomioita ja vastauksia Sorbuksen kommenttiin, jossa palaan myös tähän gentrifikaatioon liittyvään kysymykseen.

Aluksi totean kuitenkin, että tekstiin tosiaan jäi ajatusvirhe siitä, että Sorbus-galleria maksaa taiteilijalle palkkion. Olin kyllä tietoinen, että näin ei ole tällä hetkellä.

Kiinnostavaa on, että Suomen Kulttuurirahasto ja Koneen Säätiö ovat päättäneet rahoittaa juuri Sorbuksen ja SICin toimintaa. Kummatkin gallerioista sijoittuvat Helsingin alueille, jotka ovat kiinteistöjen ja julkisen tilan kannalta voimakkaan muutoksen alla.

Tekstin tarkoitus ei ollut luoda ympäristön arvon kehittymisen ja taiteilijavalinnoissa käytetyn vallan välille mitään selkeää yhteyttä. Ajatuksena oli vain pohtia näitä kehityskulkuja rinnakkain sekä tuoda esille, että  arvontuotantoon ja valtaan liittyvät prosessit muuttuvat rahoitustapojen ja -kohteiden muuttuessa.

Kiinnostavaa on, että Suomen Kulttuurirahasto ja Koneen Säätiö ovat päättäneet rahoittaa juuri Sorbuksen ja SICin toimintaa. Kummatkin gallerioista sijoittuvat Helsingin alueille, jotka ovat kiinteistöjen ja julkisen tilan kannalta voimakkaan muutoksen alla. Vielä yksi yhteinen nimittäjä, jonka lukijan oletin ymmärtävän (olen tästä epäselvyydestä pahoillani) on se, että SICissä ja Sorbuksessa valtaa käyttää pienehkö ryhmä taiteilijoita, johon liittyminen ei tunnu olevan pelkän jäsenhakemuksen takana. Tässä on mielestäni muutos verrattuna taiteilijalähtöiseen näyttelytoimintaan, jota on aikaisemmin rahoitettu (toki pääosin valtion toimesta). Yhdistyksien ja taiteilijaseurojen taiteilijalähtöisessä näyttelytoiminnassa on tuntunut olevan arvokasta juuri vallan jakautuminen laajemmalle joukolle ja vaihtuvuus sekä vallan saavutettavuus. Sorbuksen korostamasta byrokraattisesti kevyestä toimintamallista voisi ajatella, että se ei onnistu ilman suhteellisen pientä vallankäyttäjien määrää.

Jos tulkitsee tilannetta yksioikoisesti voisi kysyä: Onko Helsinkiin kehittynyt tilanne, jossa taiteilijoiden taloudellisen aseman parantamiseksi näyttelyiden yhteydessä pitää tilojen tukea kaupungin ja kiinteistösijoittajien intressejä kaupunkitilan arvon kehitykseen liittyen? Onnistuuko tämä vain byrokraattisesti kevyen toimintamallin omaavilta organisaatioilta, joissa vallan käyttäjien määrää on supistettu?

Ei minulla ole tietenkään mitään patenttivastausta siihen, minkälaista gentrifikaation huomioon ottava toiminta voisi olla. Taiteilijalähtöiset taidetilat ovat muihin kaupunkitilan toimijoihin nähden etuoikeutetussa tilanteessa: Niiden ei tarvitse myydä mitään hyötyäkseen itse taloudellisesti. Tämä antaa niille mahdollisuuden miettiä eri tavalla, kenelle kaikille hyöty toiminnasta itse asiassa kanavoidaan. Meneekö se taiteilijalle ja yleisölle? Voisiko galleria myös hyödyttää jotenkin sitä väestönosaa, joka ei välttämättä galleriassa käy, mutta jonka elämään gallerian toiminta vaikuttaa gentrifikaation kautta.

Yhtenä esimerkkinä tästä voisi mainita hyvin erityyppisessä institutionaalisessa ja taiteellisessa  toiminnassa, taiteilija Renzo Martensin Institute for Human Activitiesin, jossa nähdään taiteen tuottama gentrifikaatio nimenomaan positiivisena arvona ja voimana, sekä luodaan mallia sille, miten sen voisi kanavoida muuttamaan muitakin kuin länsimaisten kaupunkien olosuhteita.

On tärkeää ymmärtää, minkälaisiin pidemmän ajan gentrifikaatioprosesseihin, ei siis pelkästään falafelin myynnin edistämiseen, taiteen esittäminen kytkeytyy, ja mitkä ovat gallerian ja taiteilijan toimintamahdollisuudet tässä.

Kuulostaahan se vähän vaikealta, että gentrifikaation tuottama arvo jonkun laskentakaavan kautta päätyisi taiteilijalle, joten en sitä ehdottanutkaan tekstissä. Toki mielestäni on tärkeää ymmärtää, minkälaisiin pidemmän ajan gentrifikaatioprosesseihin, ei siis pelkästään falafelin myynnin edistämiseen, taiteen esittäminen kytkeytyy, ja mitkä ovat gallerian ja taiteilijan toimintamahdollisuudet tässä.

Myös näihin toimintamahdollisuuksiin kytkeytyy kysymys demokratiasta, ja siitä, keitä tila edustaa ja kuka siinä käyttää valtaa. Demokratian ja vallan jakamisen voi tässä ajatella monella tavalla; toisaalta voi ajatella Sorbuksen lailla, että vallan pitäisi jakautua monelle Sorbuksen kaltaiselle toimijalle, joissa päätöksen tekoon osallistuu suhteellisen pieni joukko taiteilijoita. Tämänhän voi nimenomaan ajatella kaventavan vallan käyttäjien määrää verrattuna yhdistys- ja seuragallerioiden jäsenistöstä tuleviin näyttelytyöryhmien jäseniin.

Haluan tässä korostaa, että itsessään siinä ei ole mitään negatiivista, että valtaa käyttää vähemmän henkilöitä. Kuten tekstissä sanoin, on varmasti tärkeää, että osa galleriatoimijoista heijastelee ohjelmassaan pienyhteisön makua ja kiinnostuksen kohteita.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInGoogle+Email to someone