Oma työhuone kullan kallis

Teksti ja kuvat: Alexandra Räikkönen

Pääkaupunkiseudun taiteilijoiden työhuonetilannetta vaivaa asuntojen tapaan kohtuuhintaisten ratkaisujen puute. Hinnan lisäksi ongelmana voi olla työhuoneen huono soveltuvuus taiteelliseen työskentelyyn, mikä ilmenee esimerkiksi asiallisen ilmanvaihdon tai vesipisteen puuttumisena. Tilan korkeus tai neliömäärät eivät aina riitä työskentelyyn ja  vuokrasuhde voi olla epävarma.

– Kato, se on ollut tuollakin, sanoo kuvataiteilija Aleksi Tolonen ja osoittaa hiirenpapanoita työtilansa sohvalla.

Tolonen työtila on Helsingin Jätkäsaaressa, makasiinissa L3 ja on papanoista huolimatta hänestä lähellä ihannetyöhuonetta – erityisen tilan määrän puolesta.

– Tänne mahtuvat hyvin kaikki keskeneräiset projektit, sanoo Tolonen ”ehkä 50-neliöiseksi” arvioimastaan tilasta.

Se on totta, sillä tilaan mahtuu vaivatta muun muassa polyuretaanista valmistettu suuri pilvi, josta on tarkoitus ”tulla irti” polyuretaanisia mutanttilapsia kesällä pidettävässä vanhemmuusteemaisessa näyttelyssä. Yhdellä seinällä on valtaisa maalaus ihmisestä.

– Siksikin halusin rakentaa itselleni seinät, koska niihin saa kiinnitettyä vaikka mitä.

Seinät eivät ole täällä itsestäänselvyys, sillä alun perin tila oli yhtä suurta satamavarastohallia, joka on talkootyönä jaettu erillisiin osiin alkuvuonna. Kukin työhuonelainen sai siis itse valita, rakentaako seinät rajaamaan omaa tilaansa. Tolosen lisäksi tiloissa työskentelee pysyvästi neljä muuta taiteilijaa.

Vuokranantajalla, taiteilijavetoisella Galleria Huudolla on makasiinissa kaksi näyttelytilaa, projektitila ja niin sanottu olohuone, joka on tarkoitettu kohtauspaikaksi niin taiteilijoille kuin gallerian vierailijoillekin. Tolosen mielestä on ”siistiä”, että työhuone on samassa tilassa kahden gallerian kanssa.

– Näen valmiita teoksia oman keskeneräisen työskentelyni lisäksi.

Koko makasiinitila on vuokralla Helsingin kaupungilta, ja vuokrasuhteen jatko on epävarma. Toiminnanjohtaja Henni Oksman Galleria Huudosta kertoo, että makasiinitila on heidän käytössään varmasti vain kuluvan vuoden loppuun asti. Jatkoa saattaa seurata, jos lunastusoikeuden omaava jalostusyhtiö päättää olla käyttämättä oikeuttaan.

– Silloin kaupunki miettii uudelleen, mitä tilalle tekee, sanoo Oksman.

Tolonen ei pidä ajatuksesta muuttamisesta.

– Alivuokralaiseksi pääsee aina, mutta ne ovat aina lyhytaikaisia ratkaisuja. Täällä hyvänä puolena on myös tilan helppo muokattavuus, ja sitä paitsi tämä on huokea.

Kustannukset ovat pysyneet alhaisina itse tekemisen ansiosta. Kääntöpuolena on se, että aina ei ole ketään, kenelle soittaa, jos esimerkiksi lämmitys ei toimi. Nyt lämmittimet on saatu korjattua, mutta Tolonen työskenteli osan talvesta ulkotakki päällä.

– Pahimmillaan lämpöä taisi olla kolmetoista astetta.

Roihupellon pienteollisuusalueen talon toisessa kerroksessa ei ainakaan ole kylmä.

– Täällä on aina lämmin, varmaan talon lämpimin työhuone, kertoo kuvataiteilija Inkeri Makkonen.

Huoneessa on myös ilmeisen valoisaa, koska ulkoseinästä huomattava osa on pohjoiseen suuntaavaa ikkunaa. Makkosella on käytössään 50 neliötä työtilaa ja 25 neliötä varastotilaa.

– Kysyn isännöitsijältä lupaa saada suurentaa oviaukkoa niiden välillä.

Oviaukkoa suurennettiinkin sitten reilusti, sillä tilojen välillä ei ole lainkaan seinää. Tämä on hyvä, sillä varaston puolella on Taidesalongin näyttelystä vasta palannut valtaisa haapapuinen ”Näe, ihminen” -reliefi, joka ei ihan vaivatta mahdu oviaukosta läpi.

Makkonen on vuokrannut nykyistä työtilaansa yksityiseltä vuokranantajalta nyt kolmisen vuotta. Huomautettavaa on kertynyt vain vähän: vesipiste saisi olla lähempänä ja lavuaari isompi. Tilan korkeus on reilut kaksi ja puoli metriä ja se olisi ihannetilanteessa vielä korkeampi.

– Toisaalta teen niin suuria töitä kuin tilaa vain on.

Varastopuolen lattialla on reliefistä yli jäänyt pino lautoja. Pääasiassa Makkonen kuitenkin maalaa. Hän valmistaa käyttämänsä öljypastellit itse öljyistä, vahoista ja pigmenteistä, joita on työhuoneen seinähyllyssä useita rivejä. Työhuoneelta löytyy myös naulapyssyä, käsisahaa, pistosahaa, poraa, kuumailmapuhallin ja yksi vieraamman näköinen laite.

– Fein – joka naisen työkalu, Makkonen valistaa.

Kattoon on kiinnitetty itse tehty poistoilmaputki, jonka toinen pääty johtaa ulkoseinän läpi. Saiko tänne rakentaa sellaisen?

– En tainnut varsinaisesti kysyä.

Makkosella ei kuitenkaan ole koskaan ollut ongelmia vuokranantajansa kanssa, kuten ei naapureidenkaan.

Roihupellon alueelta löytyy Stadin lasi, useita autokorjaamoja, Fidan varasto,  Vaihtoehtoinen ammattikoulu ja suomalaisen kotiruoan lounasravintola, jota ilmeisesti pitävät kaksi turkkilaista miestä. Seinän takana on toinen taiteilija, jonka kanssa Makkonen kertoo  muun muassa järjestäneensä yhteisesti teoskuljetuksia ja tarviketilauksia.

Yleensäkin taiteilija viihtyy hyvin ja kertoo aikovansa viihtyä vielä pitkään. Makkosen aikaisempi työhuone oli suojellussa rakennuksessa Suomenlinnassa, missä seiniä ja lattioita täytyi aivan erityisesti varoa sotkemasta.

– Siinä mielessä nykyinen työhuone on ilman muuta tarkoituksenmukaisempi.

Onko täällä huonoja puolia?

– Jos hyvälle haltijalle saisi esittää kolme toivomusta: enemmän neliöitä, korkeutta ja lyhyempi matka kotoa Katajanokalta.

Taidegraafikko Susanna Suikkarin matka kotoa Tapiolasta työhuoneelle Karhusaareen taittunee vain kymmenessä minuutissa.

– Tämä vastaa tarpeitani aivan loistavasti, olen hirveän onnellinen ja tyytyväinen!

Parasta työhuoneessa on Suikkarin mielestä on sijainnin lisäksi luonnonläheinen ympäristö., joka soveltuu hyvin huoneessa näkyvien lintuaiheisten töiden tekemiseen.

Voiko idyllisessä Karhusaaren maisemassa olla huonoja puolia? Suikkarin on vaikea heti keksiä sellaisia.

– Varastotilaa tarvittaisiin, sanoo Suikkari katsoessaan ympärilleen.

– Tai ehkä pitäisi vain siivota.

– Niin, ja vessa on kaukana, sinne kuljetaan ulkokautta, mikä on talvisin ikävää.

Lintuaiheisten töiden lisäksi huoneessa on iso prässi, suurehko pöytä, muita työtasoja, pari tuolia, kuparilevyjä, syövytysallas sekä tietysti paperia ja painovärejä.

Huone on täyden oloinen osittain siksi, että suuri prässi on edellisen vuokralaisen oma. Suikkari olikin ensiksi kyseisessä tilassa alivuokralaisena. Hän koki jakamisen toimivana ratkaisuna, mutta nauttii toisaalta myös omasta rauhasta. Vaihtelua tarjoaa se, että Karhusaaressa työskentelee kahdeksan muuta taiteilijaa. Edellisenä viikonloppuna karhusaarelaiset taiteilijat järjestivät avoimien ovien päivän. Kävijöitä riitti yli kolmesataa.

– Monet luulivat, että tapahtuma oli Espoon kaupungin organisoima.

Tapahtumaan kuuluin muun muassa historiakierros Sinebrychoffin huvilassa, jonka yhdessä sivurakennuksessa Suikkarin 37-neliöinen huone sijaitsee. Huone on vanhaa pesutupaa ja sijaitsee rakennuksen kivijalassa. Silti valoa on paljon. Sitä tulee paitsi ikkunoista, myös katossa olevista päivävaloloisteputkista, joita edellinen vuokralainen oli osannut vaatia vanhojen pallovalaisimien tilalle. Pallovalaisimet olivat toki tunnelmalliset, mutta tunnelmaa ei ilman niitäkään Karhusaaresta puutu. Miten täältä saa työhuoneen?

– Soittamalla kaupungille silloin, kun huone on vapaa, Suikkari kertoo.

Hänen omansa ei tosin ole lähiaikoina vapautumassa.

– Pidän tämän niin kauan kuin ikinä pystyn, vuokrasopimus on voimassa toistaiseksi.

Vielä ei tiedä, kuinka pitkää aikaa se voi tarkoittaa, sillä huvilan kohtalosta ei ole varmuutta. Vanhat kartanot tuottavat tappiota kaupungille, ja Sinebrychoffinkin huvila saatetaan jonain päivänä myydä. Suikkari toivoo, että paikkaa kehitettäisiin sen sijaan edelleen taidekeskuksena. Lisäksi hän toivoo, että joku taho organisoisi Espoossa työhuonetoiminnan. Hänen mukaansa tiloja kyllä olisi, mutta kukaan ei tiedä, miten ja mistä niitä hakea.

– Tarvittaisiin joku taho pyörittämään toimintaa, esimerkiksi Espoon kuvataiteilijat.

Sen sijaan Lemuntiellä kaikki on organisoitua, nimittäin Suomen Taiteilijaseuran Ateljeesäätiön toimesta. Ateljeesäätiön nimenomaisena tarkoituksena on hankkia ja vuokrata kuvataiteilijoille kohtuuhintaisia työtiloja ja ateljeehuoneistoja.

Ateljeesäätiön Vallilan taiteilijatalon neljännessä kerroksessa työskentelee kuvataiteilija Miika Nyyssönen valoisassa työhuoneessa. Juuri nyt hänellä on kesken kohta kaksi vuotta täyttävä projekti, jonka parissa hän viettää työpäivällisen verran viitenä päivänä viikossa.

– Perjantaisin olen jo niin kyllästynyt, että viikonloppuna täytyy tehdä jotain muuta.

Kyseessä on Taidemaalariliiton juhlavuoden kunniaksi järjestettävään näyttelylyyn esille tuleva teoskokonaisuus. Hyvä, että huoneessa on korkeutta, sillä kokonaisuuden yksi osa sitä selvästi vaatii.

– Tuosta tulee kolme metriä ja kymmenen senttiä korkea, joten olisikohan tämä huone kolme metriä ja viisitoista senttiä.

Neliöitä tilassa on 40. Vallilan taiteilijatalossa on yhteensä yli 100 työhuonetta. Suurimmat ovat lähes 100-neliöisiä ja pienimmät alle 20-neliöisiä. Kaikkiaan Ateljeesäätiöllä on pääkaupunkiseudulla lähes 200 vuokralaista. Työtilat tulevat pääasiassa avoimeen hakuun.

– Vuosittain vapautuu 3–6 huonetta, joskus vähemmänkin, kertoo Ateljeesäätiön asiamies Tuula Paalimäki. Lisätiloja hankitaan vajaan 10% vuosittaisella kasvuvauhdilla.

Nyyssösellä on työhuoneesta toistaiseksi voimassa oleva vuokrasopimus. Runsaan kahden vuoden aikana on ilmennyt vähän valitettavaa: lattia saisi olla ruskeasävyisen sijaan harmaa ja talon kattava langaton verkko voisi olla hyvä lisä.

– Toisaalta vaikkapa maalatessa ei aina haluakaan, että olisi netti.

Internetin puuttuminen ei siis ole suuri miinus ja hyvät puolet voittavat: sijainti on hyvä ja luonnonvaloa riittää – jopa siinä määrin, että osa ikkunoista täytyy peittää auringonpaisteelta.

– Ja kesällä voi olla toisinaan hieman kuuma.

Onko Nyyssöselle tärkeää työskennellä samassa talossa muiden taiteilijoiden kanssa?

– Aikaisemmin työskentelin yksin, mutta tätä kokemusta vasten sanoisin, että sillä ei ole niin merkitystä. Täällä on hyvin rauhallista.

– Olen aina löytänyt työhuoneen, kun olen sellaisen tarvinnut. Helsingissä on vaan kaikki kallista.

Vuoden 2003 opetusministeriön selvityksessä arveltiin, että viidesosalta kuvataiteilijoita puuttuu työtila. Suurin ongelma on pääkaupunkiseudulla. Kolmasosan arveltiin työskentelevän tarkoitukseen soveltumattomissa tiloissa, kuten kotona.

Yksityiset tilat ovat usein vanhoissa, esimerkiksi kaavamuutosta odottavissa teollisuusrakennuksissa, ja vuokraaminen on usein tilapäistä. Ateljeetaloja on harvassa, sillä niiden rakentaminen vaatii huomattavia pääomia. Talot ovat myös vaikeita myydä.

Tarkoituksenmukaisissa, pysyvissä tiloissa työskenteli runsas neljäsosa. Loppujen työtilat olivat ”kohtuullisen asianmukaisia”, mutta vuokrasuhteet jossain määrin epävarmoja.