Sorbus-galleria ja Arte ry vastaavat Jussi Koitelalle

5.11.2015
Sorbus-galleria. Kuva: Antti Ahonen

Sorbus-galleria. Kuva: Antti Ahonen

Sorbus-gallerian työryhmä ja Arte ry vastaavat Taiteilija-lehden kolumnisti Jussi Koitelalle, joka kirjoittaa  arvosta, jota taidetilat luovat ympäristöönsä. Molemmat kyseenalaistavat Koitelan näkemyksiä. Sorbus pitää mahdottomana ajatusta, että se maksaisi taiteilijoille näyttelyistä Vaasankadun alueen arvonnousun takia. Arte ry puolustaa Valtio+-näyttelyä. Sekä Sorbus että Arte ry:n Titanik-galleria pyrkivät tulevaisuudessa maksamaan taiteilijalle korvauksen näyttelyistä. Sorbus ei tällä hetkellä peri näyttelystä vuokraa, ja Titanik luopuu vuokran perimisestä ensi vuonna.

Sorbus-gallerian työryhmän vastaus Jussi Koitelan kolumniin:

”Jussi Koitela kirjoittaa Taiteilija-lehden kolumnissa (30.10.2015) siitä, kuinka taidetilat ja taideinstituutiot olemassaolollaan luovat ympäristölleen arvoa ja toisaalta kuinka ne käyttävät valtaa valikoidessaan taiteilijoita tätä arvoa luomaan. Koitelan mukaan a) näitä kysymyksiä ei tiedosteta taidekentällä ja b) se on ongelma.

Kolumnissa nostetaan esimerkeiksi Mäntän kuvataideviikot, turkulaisen Titanik-gallerian järjestämä Valtio+ -näyttely, helsinkiläinen SIC-galleria sekä työryhmämme organisoima, Helsingin Vaasankadulla sijaitseva Sorbus-galleria. Koitelan mukaan Mäntän kuvataideviikkojen tuomista kävijöistä hyötyvien yrittäjien tulisi osallistua kuvataideviikkojen rahoitukseen niin, että esim. tapahtuman taiteilijoille voitaisiin maksaa palkkio. Tämä on hyvä ajatus.

Onko kuitenkaan niin, että Sorbuksen tulisi maksaa taiteilijoille nimenomaan siitä syystä, että heidän ansiostaan Vaasankadulla voidaan myydä falafelia?

Koitela kirjoittaa että myös SIC ja Sorbus nostavat omien alueidensa hintatasoa ja hänestä ”(t)untuukin kohtuulliselle, että SIC ja Sorbus (…) maksavat taiteilijalle tilanteessa, jossa hänen työstään hyötyvät asuntoihin ja liiketiloihin sijoittavat tahot.” Tiedostamme kyllä että Sorbus osaltaan luo alueelle vetovoimaa, mutta onko kuitenkaan niin, kuten Koitela tuntuu sanovan, että Sorbuksen tulisi maksaa taiteilijoille nimenomaan siitä syystä, että heidän ansiostaan Vaasankadulla voidaan myydä falafelia?

Sorbuksen olemassaolon (ja näyttelyvuokrattomuuden) mahdollistaa se onnekas tilanne, että tilasta maksamamme vuokra on pieni, ja että olemme saaneet sen maksamiseen Koneen Säätiön apurahan. Toisin kuin Koitelan kirjoituksesta voi ymmärtää, emme kuitenkaan nykyisellään pysty maksamaan taiteilijoille palkkiota näyttelyistä. Etsimme kyllä rahoitusta siihenkin, ja jos joku rahoittaja haluaa suoda meille näyttelypalkkioita maksavan tahon valta-aseman, pyrimme käyttämään sitä viisaasti – toisin sanoen juuri niin kuin haluamme.

Ajatuksemme on että samankaltaisia tiloja saisi olla enemmän, mikä laajentaisi esille pääsevän taiteen kirjoa. Uskomme että vallan jakaminen on hyvä asia.

Voi olla, niin kuin Koitela vihjaa, että Sorbuksen kaltaisissa taiteilijavetoisissa taidetiloissa nähdään pienen piirin taidetta. Emme kuitenkaan usko että taiteilijavetoisen taidetilan yhtenäinen näyttelyohjelma olisi uhka demokratialle. Ajatuksemme on että samankaltaisia tiloja saisi olla enemmän, mikä laajentaisi esille pääsevän taiteen kirjoa. Uskomme että vallan jakaminen on hyvä asia.

Koitela esittää kolumnissaan myös kysymyksen, ”(o)vatko SIC ja Sorbus esittäneet mitään uutta mallia tuottaa merkityksiä ja arvoa taiteelle, kulttuurille ja yhteiskunnalle, vai onko valta vain siirtynyt uudelle sukupolvelle?” Kysymys on suuri ja esittää kaltaisellemme toimijalle kovan vaatimuksen. Ehkä emme itse ole oikea taho arvioimaan toistammeko lopulta vain edellisen sukupolven kaavaa, vai olemmeko mahdollisesti tehneet jotain toisin. Uskomme kuitenkin muutokseen, ja toivottavasti byrokraattisesti kevyt toimintamallimme auttaa meitä itseämmekin tarvittaessa muuttumaan.

Koitelan esille nostamat kysymykset taidetilojen käyttämästä vallasta ja taiteen ympärilleen tuottamasta arvosta ovat tärkeitä. Toivoisimme Koitelan vielä selventävän muutamaa asiaa: Mikä itse asiassa on taidetilojen ympärilleen tuottaman arvon ja taiteilijavalinnoissa käytetyn vallan välinen yhteys? Minkälaiseen toimintaan näiden kysymysten tiedostamisen pitäisi esim. Sorbuksen tai SICin kaltaisten toimijoiden kohdalla johtaa? Onko kaltaistemme taidetilojen olennaista suunnitella mahdolliset taiteilijapalkkiot taiteen ympäristöönsä tuottaman – hyvin vaikeasti laskettavissa olevan – taloudellisen arvon perusteella? Eikö ole absurdia vaatia, että gentrifikaation kaikki tuotot ja tuotteet jotenkin mitattaisiin, ja taiteilijan ansaitsema osuus laskettaisiin niistä jollain kertoimella?”

Sorbus-työryhmä



Sorbus on tammikuussa 2013 avattu taiteilijavetoinen voittoa tavoittelematon nykytaidegalleria Helsingin Vaasankadulla. Viime vuonna Sorbus oli joutua lopettamaan toimintansa tilan vuokrahinnan nousun takia.

 

Arte ry kommentoi kolumnia:

”Jussi Koitela pohtii kirjoituksessaan taidetilojen ja näyttelynjärjestäjien ylläpitämiä arvoja ja kysyy, kenen etuja taidelähtöisen toiminnan muokkaama muutos kaupunkitilassa itse asiassa palvelee. Koitelan mukaan taiteilijat jäävät maksajiksi gallerioiden ja muiden taidetoimijoiden alulle panemassa ketjureaktiossa, josta loppujen lopuksi hyötyvät kiinteistön omistavat tahot ja kaupalliset yritykset. Koitela nostaa Arte ry:n Turun entiseen lääninvankilaan kohdistetun Valtio+ -näyttelyn yhdeksi esimerkiksi Mäntän kuvataideviikkojen rinnalle, kyseenalaistaen samalla myös SIC- ja Sorbus-gallerioiden toimintakulttuureja.

Arte ry päätyi järjestämään näyttelyn entiseen lääninvankilaan pitkän prosessin kautta. Valtio+ oli yksi osa yhdistyksen läpi vuoden jatkunutta julkisen tilan tutkimushanketta, jonka yhtenä lähtökohtana oli kartoittaa kaupunkitilassa tyhjillään olevien kiinteistöjen sopivuutta taidekontekstissa hyödynnettäväksi. Neuvotteluja käytiin useiden eri tahojen kanssa ja useille toimijoille väliaikaiseen vuokrasopimukseen perustuva tilankäyttö koettiin byrokratiaan ja lakipykäliin vedoten mahdottomaksi. Lähes vuoden kestäneen kartoituksen aikana käytiin läpi vanhoja tehdas-, toimisto- ja varastokiinteistöjä, joista kaikki edellä mainitut olisivat voineet soveltua väliaikaiselle näyttelylle. Turun entinen lääninvankila on historiallisesti merkittävä rakennus, joka jo useiden vuosien ajan on pääsääntöisesti ollut käyttämättömänä ja yleisöltä suljettu. Keskustelua Kakolanmäen mahdollisuuksista on Turussa käyty pitkään ja sekä vankilarakennukset että alueen tulevaisuus kiinnostaa koko kaupungin väestöä, joka oli hankkeen potentiaalinen kohdeyleisö.

Toki Valtio+-näyttelyn järjestäjät tiedostivat, että Senaatti-kiinteistöt näki tapahtumassa jonkinlaisen mahdollisuuden lisäarvon muodostumiseen – eihän mitään tässä maailmassa ilmaiseksi saa (paitsi taiteilijoiden työn?). Mutta mitä tämä arvonlisäys Senaatin mielessä on ollut, voi vain arvailla.

Koitelan mukaan entistä vankilaa hallinnoiva Senaatti-kiinteistöt voi olla erittäin tyytyväinen Arte ry:n näyttelyhankkeeseen, sillä taiteilijoiden tekemä työ houkutteli paikalle lähes 16 000 kävijää ja tekstissään Koitela vihjaa, että näyttelyn seurauksena alueella tapahtuva asuntokauppa käy tulevaisuudessa kuumana. Tosiasiassa Senaatti-kiinteistöt on valtiovarainministeriön eli Suomen valtion alainen liikelaitos. Toki Valtio+-näyttelyn järjestäjät tiedostivat, että Senaatti-kiinteistöt näki tapahtumassa jonkinlaisen mahdollisuuden lisäarvon muodostumiseen – eihän mitään tässä maailmassa ilmaiseksi saa (paitsi taiteilijoiden työn?). Mutta mitä tämä arvonlisäys Senaatin mielessä on ollut, voi vain arvailla. Tapahtuma lisäsi rakennuskompleksin näkyvyyttä, siitä ei ole epäilystä, ja saattoi jopa lisätä mahdollisuuksia myydä se aikanaan eteenpäin, mutta tästä ei voida vielä vetää suoria johtolankoja gryndereiden luksusasuntohankkeisiin – entisen lääninvankilan käyttötarkoitustahan ei ole vielä päätetty ja se on vielä toistaiseksi Senaatin (ja kaavoituksen kautta kaupungin) käsissä toisin kuin Kakola, joka on myyty rakennussijoittajille, ja johon Koitela myös lääninvankilan tuntuu yhdistävän. Huomattakoon lisäksi, että entisen lääninvankilan rakennusta on vuosien varrella käytetty myös muihin pienimuotoisempiin taiteellisiin produktioihin.

Uskomme, että Instagram-kuvien ja keskiluokkaisten kävijöiden hymistelyn sijaan päällimmäiseksi jää juurikin Koitelan peräänkuuluttamat moninaiset tavat. Arte ry tarttui mahdollisuuteen viedä keskustelua eteenpäin toteuttamalla näyttelykokonaisuuden, jota myös jatkossa voidaan käyttää esimerkkinä omaehtoisen toiminnan tärkeydestä ja sen vaikutuksesta kaupunkitilaan liittyvissä päätöksissä. Jussi Koitelalla on tärkeä pointti siinä, että taiteen esittämisen ja tekemisen olosuhteet on huomioitava ja piilevät vallankäytön rakenteet tiedostettava. Hän asettaa kirjoituksessaan galleriat kuitenkin aikamoisen portinvartijan tai tulkinnasta riippuen (gryndereiden) käsikassaran rooliin. Gallerioiden on vaikea vastata hänen esittämäänsä, melko teoreettiseen kritiikkiin. Taiteen hyötyjä kun on hyvin vaikea mitata.

Valtio+ oli Arte ry:n organisoima näyttely, joka toteutettiin kutsumalla taiteilijavetoisia toimijoita; kuraattoreita, gallerioita ja kollektiiveja mukaan selkeillä ehdoilla ja hyvin nopealla aikataululla toteuttamaan itsenäisiä osakokonaisuuksia. Myös Jussi Koitelalle ehdotettiin yhteistyötä, josta hän kieltäytyi. Moni muu kuitenkin halusi tarttua mahdollisuuteen ja lopputulos oli osoitus siitä, että tämänkin kokoluokan toiminta on mahdollista myös ilman kaiken kattavaa rahoitusta. Lääninvankila tarjosi monumentaaliset tilat, joista toivoimme mahdollisimman monen halukkaan hyötyvän. Varsinaisen näyttelytoiminnan lisäksi lääninvankilaa hyödynnettiin laaja-alaisesti: neljän viikon aikana se toimi mm. kohtaamispaikkana, työskentelytilana sekä erilaisten audiovisuaalisten tuotantojen kuvaus- ja äänityspaikkana.

Valtio+ ei ollut yksittäinen tapaus, jonka jälkeen keskustelu ja aktiivisuus haudataan – vaan osa sitä tehtävää, jota Arte on monia vuosia toteuttanut alueellisesti.

Arte ry:llä on pitkät perinteet vastaavanlaisesta toiminnasta sekä taidekentän toimintamalleja haastavana organisaationa. Esimerkiksi aikoinaan purku-uhan alla ollut entinen köysitehdas löysi Arte ry:n järjestämän näyttelyn myötä uuden merkityksen ja nykyään tila on Turun taideakatemian käytössä. Valtio+ ei ollut yksittäinen tapaus, jonka jälkeen keskustelu ja aktiivisuus haudataan – vaan osa sitä tehtävää, jota Arte on monia vuosia toteuttanut alueellisesti.

Vuodelle 2016 Arten hallinnoima Titanik-galleria on poistanut taiteilijoilta perittävän galleriavuokran. Titanik on ensimmäinen jo toimintansa vakiinnuttanut taiteilijavetoinen galleria, joka luopuu vuokrakäytännöstä vaikka yhdistykselle ei ole toistaiseksi varmistunut toimintaa tukevaa rahoitusta esimerkiksi apurahan muodossa. Lisäksi vuodesta 2014 lähtien galleria ei ole perinyt teosmyyntiprovisiota ja sama käytäntö jatkuu myös ensi vuonna.

Vuodelle 2016 Arten hallinnoima Titanik-galleria on poistanut taiteilijoilta perittävän galleriavuokran. Titanik on ensimmäinen jo toimintansa vakiinnuttanut taiteilijavetoinen galleria, joka luopuu vuokrakäytännöstä vaikka yhdistykselle ei ole toistaiseksi varmistunut toimintaa tukevaa rahoitusta esimerkiksi apurahan muodossa.

Vuokrattomuuden myötä Titanik ei ole täysin siirtynyt kutsunäyttelykäytäntöön ja ensi vuoden näyttelykalenteriin kymmenen näyttelyä valittiin avoimen haun kautta. Näyttelyhaun yhteydessä taiteilijoita ja kuraattoreita kehotettiin miettimään mikä taidegallerian vastuu, rooli ja mahdollisuus nykypäivänä on. Sama kysymys toistuu Arten oman toiminnan keskiössä. Jos gallerian vuokratuloille ei löydy vaihtoehtoista rahoitusmallia, on syytä pohtia entistä radikaalimpia muutoksia gallerian tulevaisuutta ajatellen. Palkkioita emme pysty maksamaan ensi vuonna Titanikissa näyttelyä pitäville taiteilijoille. Vuokrattomuuden jälkeen se on kuitenkin selkeä seuraava tavoite, jonka saavuttamiseksi tulemme jatkossakin tekemään töitä.”
Eliisa Suvanto, Ville Laaksonen, Hanna Seppänen, Antti-Juhani Manninen, Sami Pikkarainen & Antti Turkko

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInGoogle+Email to someone