Teemu Mäki: Miksi valtion pitäisi tukea taidetta?

20.8.2018Kirjoittaja: Teemu Mäki

(Avoin kirje taideneuvostolle ja valtion taidepolitiikkaa suunnittelevalle työryhmälle)

Teemu Mäki työhuoneellaan Helsingin Kaapelitehtaalla. Kuva: Laura Oja

Hei,

halusin kirjoittaa teille kirjeen, kesäpäivän ratoksi. Kirjoitan juuri teille, koska te olette avainasemassa.

Suuri osa rahoista, jotka Suomen valtio käyttää taiteeseen, kulkee Taideneuvoston kautta. Te päätätte, mihin tarkoitukseen ne rahat menevät ja ketkä tarkkaan ottaen toimikunnissa rahansaajista päättävät.

Avainasemassa olette myös te, jotka kuulutte siihen työryhmään, jolla on kömpelö nimi – ”Taide- ja taiteilijapolitiikan suuntaviivat” – sillä teidän vastuullanne on visioida, millaista valtion taide- ja taiteilijapolitiikan pitäisi jatkossa olla.

Kirjoitan teille, koska olen taiteilija. Työskentelen kuvataiteen, kirjallisuuden, teatteri- ja tanssitaiteen, liikkuvan kuvan ja taiteellisen tutkimuksen parissa. Olen myös Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja, mutta se ei oikeastaan kuulu tähän, sillä kirjoitan teille ihan vain omissa nimissäni, huvikseni, ja toivon vain, että tässä jakamistani ajatuksista on teille jotain iloa tai hyötyä.

Te arvostatte taidetta ja pidätte sitä tärkeänä osana elämää ja yhteiskuntaa, joten ei minun teille tietenkään tarvitse todistella taiteen hienoutta. Siksi minun tuskin tarvitsee teille perustella, miksi valtion on hyvä tukea taidetta. Oletan kuitenkin, että te joudutte jatkuvasti puolustamaan taidetta ja sen vaalimisen tarvetta muille valtion instansseille ja niille valtion politiikasta vastaaville henkilöille, jotka eivät taidetta ehkä kovin hyvin tunne ja jotka eivät välttämättä pidä taidetta kovin tärkeänä. Siksi käyn tässä läpi tavallisimmat ääneen lausutut syyt, joiden vuoksi valtio on halunnut taidetta tukea, suojella ja rahoittaa – ja kommentoin niitä omasta näkökulmastani. Toivon, että kirjoitelmastani löytyy jotain käyttökelpoista, josta on apua esimerkiksi silloin, kun seuraavan kerran väännätte kättä jonkun sellaisen päättäjän kanssa, jonka mielestä kansallinen taidepolitiikka ja taiteen rahoittaminen valtion pussista on kyseenalainen jäänne menneisyydestä.

Tavallisimmat syyt, joiden vuoksi valtio on halunnut taidetta tukea

Taiteen tärkeydestä on puhuttu ja kirjoitettu monella tavalla, mutta kun valtio (tai kunnat) perustelevat itselleen, että miksi taide on tärkeää ja miksi sitä on syytä suojella ja verorahoillakin rahoittaa, niin loppujen lopuksi perustelutapoja on yllättävän vähän. Laskujeni mukaan oikeastaan vain kuusi kappaletta.

Kun puhun tässä taiteen tukemisesta, tarkoitan käytännössä lähinnä taiteen rahoittamista. Se on tylsää – ”aina ne taiteilijat vaan rahaa ruinaa” – mutta toisaalta hienoa, sillä rahoituksesta puhumiseen keskittyminen kertoo siitä, että taiteen muut edellytykset ovat hyvässä kunnossa.

Tärkein niistä muista edellytyksistä on ilmaisuvapaus. Se on Suomessa ja EU:ssa sikäli erinomaisen hyvällä tolalla, että lähes mitä tahansa näkemyksiä saa täällä esittää lähes millä tavalla tahansa. Lisäksi on vielä niin, että taiteella on käytännössä selvästikin ilmaisuvapaudellinen erityisasema. Tupakkamainonta on kielletty, mutta jos joku haluaa kirjoittaa runokirjan sikarinpolton ihanuudesta, niin mikään ei sitä estä. Täällä saa myös kirjoittaa ja julkaista vaikka rasistisen romaanin, jos välttämättä haluaa. Valtio ja kanssaihmiset puuttuvat peliin vasta, jos vinksahtaneen vihapuhe leviää kirjan kansien välistä megafoni kourassa kaduille ja muuttuu suoraviivaiseksi vihapuheeksi, joka häiritsee muitakin kuin niitä, jotka varta vasten tarttuvat ikävään kirjaan.

Tältä osin valtio siis jo tukee taidetta ja muuta vapaa-ajattelua niin hyvin, että minäkin voin tässä kirjeessä keskittyä asian muihin puoliin. Useimmat niistä liittyvät rahaan, sillä vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa ihmisiä ja toimintoja ei ohjailla niinkään kielloin, rangaistuksin tai pyssyllä sohien, vaan rahoitusta säätämällä. Valtio näkee taiteen olevan niin mainio ilmiö, että sitä kannattaa tukea vaikkapa verohelpotuksin tai pitämällä verovaroin yllä vilkasta taide-elämää, eli taiteen tuotantoa ja tarjontaa. Valtio siis puhuu taiteen tärkeydestä lähinnä rahan kautta, mutta rahan takana on monenlaisia näkemyksiä siitä, millaista taidetta ja miten ja miksi ja missä määrin valtion olisi hyvä rahoittaa.

1. ”Taide on tärkeää, koska se luo kansallistunteen, kansallisen identiteetin, yhteenkuuluvaisuuden tunteen ja yhteisen kielen.”

Tämä ajatus on yleismaailmallisesti hyvin tavallinen, mutta Suomessa sillä on ollut aivan erityisen suuri merkitys. Suomi on nuori valtio ja väkiluvultaan pieni kansa. Suomalaisuus ja tämän valtion idea luotiin melkein tyhjästä vasta vähän toista sataa vuotta sitten. Suomen kielellä, suomalaisen kirjakielen luomisella ja sen vaalimisella ja suomalaisella taiteella oli siinä prosessissa valtavan tärkeä merkitys.

Nyt kun Suomi rikas ja menestynyt valtio, jonka itsenäisyyttä ja olemassaolon oikeutta ei näytä mikään uhkaavan, saattaa tuntua siltä, ettei taidetta enää tarvitse kauheasti tukea, koska vauraassa ja itsenäisessä maassa se varmaankin porskuttaa ihan itsestäänkin, eikä kansallistunnetta ja itsenäisyyttä enää tarvitse varta vasten pönkittää taiteellisin keinoin. Suomi on jo jaloillaan, se ei enää tarvitse tuekseen taiteellista kukkakeppiä tai kainalosauvaa.

Toisaalta kuitenkin on niin, että globalisoituneessa maailmassa pienet ja paikalliset kulttuurit ovat jatkuvassa katoamisvaarassa. Voi jopa sanoa, että suomen kieli ja suomalainen taide katoavat vääjäämättä, ellei niitä tieten tahtoen tueta ja vaalita. Miten se vaaliminen tehdään? Tapoja on monia, mutta tärkein ja vahvin niistä on valtio, ihmisten yhteinen keino olla itseään viisaampia. Valtiota tarvitaan tähän hommaan, sillä mikään lyhytnäköinen taloudellinen etu ei patista ja pakota yritysmaailmaa ylläpitämään suomalaista kulttuuria — eivätkä yksittäiset ihmiset, kerhot tai yhdistykset siihen yksinään pysty.

Mistä uhka tulee? Mikään tietoisen pahantahtoinen voima ei vehkeile suomalaista kulttuurin päänmenoksi, mutta suurten maiden taidetuotannon volyymi on niin suuri ja niiden asema ylikansallisilla taidemarkkinoilla niin hallitseva, että pienten kansojen taidetuotanto väkisinkin hukkuu ja liukenee siihen massaan, vaikka kukaan ei sellaista lopputulosta varsinaisesti tavoittele. Jotain on siis tehtävä.

Vähän asian vierestä totean, että minusta esimerkiksi olisi hyvä, että suomalaiset kirjoittaisivat väitöskirjansa aina ensin suomeksi (tai ruotsiksi tai saamen kielellä) ja sitten itse kääntäisivät tai yliopiston rahoituksella käännättäisivät ne englanniksi, jos tarpeen on. Tämänhetkinen tendenssihän on päinvastainen, ja vaikka se ei vaikuta lyhyellä tähtäimellä vaaralliselta, niin kun yhä useampi suomenkielinen yliopistotutkija osaa puhua omasta alastaan parhaiten englanniksi ja siinä sivussa vain ontuvasti suomeksi, niin se todellakin on suomen kielen syrjäytymistä ja köyhtymistä.

Haluan nostaa esille myös jotain myönteisempää. Suomalainen runous elää ja voi hyvin, vaikka se ei suurten massojen taidetta olekaan. Suomalaista runoutta pitävät hengissä ja kehittävät tietenkin suomalaiset runoilijat, mutta valtion taiteilija-apurahat ja suomalainen kirjastolaitos ovat nekin kullanarvoisia runouden ruokkijoita. Pohjoismaisen, sosiaalidemokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkoista puhumattakaan, sillä suuri osa suomalaisesta runoudesta on kirjoitettu sosiaaliturvan ja tulonsiirtojen varassa, mutta niistä puhuminen kuuluu vähän eri juttuun. 🙂 Jos kirjastolaitos lakkautettaisiin huomenna ja valtion kirjallisuusmäärärahat poistettaisiin myös, niin ei suomalainen runous tietenkään siihen kuolisi, mutta sen määrä ja monimuotoisuus ja myös laatu laskisivat – ehkä niin paljon, että runous ikään kuin katoaisi kuvasta, eikä enää vaikuttaisi edes välillisesti kansakunnan mielikuviin ja suuntaan.

(Tähän väliin henk. koht. viesti Anna Talasniemelle: mielestäni yksi parhaista rohkeista avauksista, mitä Koneen Säätiö itse voisi tehdä, olisi perustaa jokavuotinen kirjallisuuspalkinto suomalaiselle runoudelle. Kun Finlandia-palkinnon rajausta muutettiin vuonna 1993 niin, että runous suljettiin siitä ulos, – lähinnä kirjakauppa-alan toivomuksesta – tehtiin minusta tosi huono päätös. Koneen Säätiö voisi sen korjata. Erityisen hienoa olisi, jos palkinto voitaisiin antaa ei vain uutuusteokselle, vaan vaikkapa mille tahansa viiden tai kymmenen viime vuoden aikana julkaistulle runokirjalle.)

Miksi pidän suomalaisen kulttuurin vaalimista tärkeänä? En ole isänmaallinen, en ainakaan sanan tavanomaisimmassa merkityksessä, enkä koe edes olevani  kovin suomalainen, jos jotain niin lähinnä eurooppalainen. En halua sulkea rajoja. Olen kateellinen Ruotsille siitä, että Ruotsi on ottanut vastaan 13 kertaa enemmän pakolaisia kuin Suomi ja siirtolaisia vielä paljon enemmän. Kirjailijana tietenkin rakastan suomen kieltä ja haluaisin sen säilyvän, mutta vielä tärkeämpi minulle on ajatus kulttuurisen monimuotoisuuden säilyttämisestä ja monimuotoisuuden lisäämisestä maailmassa. Suomalaisen kulttuurin vaaliminen ei tarkoita vain paikallisen perinteen säilyttämistä, vaan yhtä lailla sen päivittämistä ja uuden suomalaisen kulttuurin luomista. Suomalaisten taiteilijoiden eräs tärkeä tehtävä on yhä uudestaan selvittää ja kysellä: ”Millainen Suomi on, millainen se voisi olla, keitä suomalaiset nykyään ovat ja millaisen Suomen haluaisimme luoda?” Siinä hommassa on tärkeää johdatella yhä uusia sukupolvia F. E. Sillanpään novellien pariin ja tulkita niitä aina uudelleen nykyajan valossa, selvittää miten niitä voisi nykyään käyttää ja miten ne nyt puhuvat. Mutta aivan yhtä tärkeää on hoksata, että esimerkiksi iranilaissyntyisten kuvataiteilijoiden Dzamil Kamangerin ja Sepideh Sadatin teokset ovat kiehtova ja olennainen osa nykysuomalaista kulttuuria. Kaikki Suomessa työskentelevät taiteilijat, taustasta, kielestä ja kansallisuudesta riippumatta, tekevät suomalaista kulttuuria – myös ne, jotka eivät ehkä osaa suomea, ruotsia tai saamen kieltä ja kokevat siitä tai jostain muusta syystä suurta ulkopuolisuuden tunnetta.

Suomalaista taidetta on hyvä tukea, jotta se pärjää vuorovaikutuksessa muiden kulttuurien kanssa ja pystyy luomaan jotain uutta ja antoisaa sen vuorovaikutuksen kautta. Minulla on hyllyssäni yli kuusi tuhatta CD-levyä, mutta kun minä ajattelen suomalaisen musiikin suurimpia saavutuksia, niin päällimmäisenä mieleeni ei tule Sibelius, Saariaho, Salonen ja muut ässät, vaan ne kuusi levyä, jotka Edward Vesalan Sound & Fury -jazzorkesteri teki 1970–1990-luvuilla saksalaiselle ECM-levymerkille ja ne Jukka Tiensuun kolme cembalosoololevyä, jotka hän teki Finlandialle ja Ondinelle 1980- ja 1990-luvuilla. Vesalan musiikki syntyi suomalaisuuden yhteentörmäyksestä afroamerikkalaisen kulttuurin kanssa ja Tiensuun levyillä oli vain muutama suomalaisen säveltäjän kappale, mutta siitä huolimatta pidän niitä nimenomaan suomalaisen taiteen suursaavutuksina – joita ei muualla ja muiden toimesta olisi voinut syntyä.

Ajattelen, että Suomella on muulle maailmalle paljon annettavaa ja vielä enemmän muulta maailmalta opittavaa. Mitä annettavaa? No, esimerkiksi suomalainen jazzmusiikki ja suomalainen lasten päivähoitojärjestelmä. Äkkiseltään ajatellen ne voivat kuulostaa kahdelta täysin erilliseltä asialta, jotka eivät liity toisiinsa, mutta ovathan ne silti kumpikin kiistatta suomalaisen kulttuurin tuotteita ja kumpikin perustuu muissa maissa ja kulttuureissa keksittyjen ideoiden omaksumiseen ja niiden muokkaamiseen ja soveltamiseen Suomessa, valtion voimin. Meillä ei olisi päivähoitojärjestelmää, ellei sitä olisi Suomen lakiin kirjattu. Eikä meillä olisi niin rikasta, laajaa ja kansainvälisesti arvostettua jazzmusiikin kenttää kuin meillä on, ellei valtio jossain vaiheessa jostain kumman syystä olisi päättänyt, että on tärkeää, että Suomessa valtion rahoilla huippukoulutetaan ja apurahoitetaan porukkaa sellaisen kulttuurin spesialisteiksi, jonka juuret ovat Afrikassa ja pääasiallinen kotikontu perinteisesti Amerikoissa (mutta nykyään oikeastaan Euroopassa). Jotta mikään maa, varsinkaan väkiluvultaan pieni sellainen, pystyy näin joustavasti omaksumaan ideoita ja käytäntöjä muualta ja oman harkinnan mukaan kehittämään niitä eteenpäin, on sen osattava pitkäjänteisesti tukea ja vaalia omaa kulttuuriaan – niin taiteissa kuin elämän muillakin osa-alueilla.

2. ”Taide on tärkeää, koska se jalostaa ihmistä.”

Taide sivistää ihmistä tiedollisesti ja jalostaa häntä uskonnollisesti ja moraalisesti. Näin ainakin ennen oli monasti tapana ajatella. Ajateltiin, että kun ihminen oppii lukemaan, ja oppii lukemaan peräti kaunokirjallisuutta ja oppii katsomaan ja kuulemaan taidetta, niin hänen herkkyytensä lisääntyy, ymmärryksensä itsestä ja maailmasta kasvaa ja kyky esimerkiksi myötätuntoon toisia olentoja voimistuu.

Nykyään moinen voi kuulostaa höpsöltä tai ei ainakaan itsestään selvästi todelta, mutta ei noin hurmahenkistä unelmaa silti kannata minusta poiskaan heittää. Parhaimmillaan taide todellakin saattaa onnistua jalostamaan meitä. Minä uskon taiteen vallankumoukselliseen voimaan edelleenkin lujasti, eikä se ole vain uskon asia, siitä on vankat tieteelliset todisteet. Klappia on vain siinä, että vaikka nykyään tiedämme taiteen todellakin parhaimmillaan noihin hyviin asioihin pystyvän, on aika epäselvää, että miten usein, millainen taide, kenen kohdalla ja miten tehokkaasti.

Taiteella voidaan kyllä myös kannustaa vaikkapa muukalaisvihaan ja kansanmurhaan ja taidetta voidaan käyttää piittaamattomuuden ja omahyväisyyden lietsomiseen, mutta se ei poista taiteen tavallisempaa, hyvää potentiaalia.

Olennainen muutos aiempaan on lähinnä se, että kun taide nykyään yrittää jalostaa tekijöitään ja yleisöään, on sen sävy itsenäisempi ja kyselevämpi kuin aiemmin. Taide ei ainoastaan välitä uskonnossa, filosofiassa ja politiikassa luotuja ja niissä hyviksi katsottuja ajatuksia ja tapoja, vaan luo entistä enemmän niitä myös itse ja kysyy samalla: ”Millaisia me olemme ja millaisiksi haluaisimme tulla? Millainen maailma olisi hyvä? Mitä on hyvä elämä?” Semmoista pohdintaa harrastetaan toki monilla muillakin elämän alueilla, mutta taiteessa sitä tehdään parhaimmillaan erityisen joustavasti, riippumattomasti, monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti. Tämä korostuu nykyään ehkä entistä enemmän, kun lähes kaikki muu tuotanto on niin tiukasti valjastettu välittömän taloudellisen hyödyn tavoitteluun, ettei tilaa hyvän elämän vapaaseen pohtimiseen juurikaan jää. Onneksi on taide.

3. ”Taide on tärkeä virkistysväline, jonka parissa ihminen saa levätä ja hetkeksi unohtaa ongelmansa.”

Nykyään ehkä kaikkein arkipäiväisin ja käytännöllisin syy arvostaa taidetta on ajatella sitä pelkkänä ajanvietteenä ja lepona, jonka avulla ihminen ’lataa akkujaan’, ollakseen latauksen jälkeen taas entistäkin ahkerampi osa tuotannon ja kulutuksen koneistoa. Ylevät puheet taiteen ihmistä jalostavasta voimasta ja kansakuntaa ylläpitävästä merkityksestä eivät suuresti elähdytä, mutta kaikki Netflixin ja HBO:n, Yle Areenan, Spotifyn, Apple Musicin ja myös kirjastojen ja museoiden ja muiden vastaavien käyttäjät kokevat saavansa taiteesta ainakin jonkinlaista lepoa ja virkistystä.

Tämä funktio on minustakin ihan okei, mutta taiteen paras potentiaali on jossain ihan muualla. Jos haluaa vain hetkeksi irti arjesta, itsestään ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta, voi toki nauttia siihen tarkoitukseen sopivaa taidetta, koska ainakaan siitä ei tule sellaista krapulaa kuin pullollisesta viinaa, mutta vähintään yhtä hyvin saman asian saa hoidettua joogaamalla, sulkapalloilemalla, puutarhaa kuoputtamalla tai vaikka futista katsomalla.

Ajanviete- tai ajantappotaiteen tuotantoon ei valtion tukea tarvita, mutta asia on toki monimutkainen, sillä taidelajeja ja taideteoksia ei voi simppelisti jakaa kahteen lokeroon, joista yhdessä on puhdas ajantappo- tai akkujenlataustaide ja toisessa jotain syvällisempää ja todellisuutta käsittelevää ja todellisuutta muuttavaa. En siis nyt suinkaan puhu snobistisesti taiteen eri lajityypeistä ja yritä patistaa ihmisiä ’viihteen’ parista ’korkeakulttuurin’ pariin. Kaikissa lajityypeissä on sekä eskapistista kamaa, jota voi käyttää kuin kossupullollista, että jotain haastavampaa ja ravitsevampaa kamaa, jota nauttimalla voi miettiä elämänsä suuntaa ja sisältöä. Minä ja Ville Ahonen -bändin kaksi tähänastista levyä kuuluvat popmusiikin laariin, mutta ovat minusta taiteelliselta ja filosofis-poliittiselta painoarvoltaan ihan yhtä painavia kuin parhaat suomalaiset oopperat. Viime kädessä paljon on myös käyttäjästä kiinni, sillä kaikkia lajityyppejä ja melkein kaikkia teoksiakin voi käyttää joko eskapistisiin tarkoituksiin tai todellisuuden kohtaamiseen ja ymmärtämiseen.

Ja tietenkin esimerkiksi kirjastot, teatterit, taidemuseot ja muut vastaavat ovat osa ’ajanviete- ja virkistäytymispalveluita’ siinä kuin uimahallit, urheilukentät ja puistotkin. Näkemyseroja on lähinnä siitä, millaista virkistystä taidemuseosta tai konserttisalista haetaan tai pitäisi hakea. Onko niissä tarkoitus unohtaa minän ja maailman ongelmat ja paeta lapsellisiin fantasioihin, vain pitäisikö niissä sen sijaan yrittää kohdata omat ja maailman ongelmat ja tosissaan – taiteen keinoin – miettiä miten ja miksi haluaa elää? Kannatan jälkimmäistä.

Minusta on tärkeää kannustaa ihmisiä tekemään ja kuluttamaan taidetta. Futis, postimerkkeily, avantouinti, viininmaistelu, kielten opiskelu, metsässä patikointi, sienestys, Pokémon-hahmojen metsästys ja vanhojen autojen tuunaus voivat olla hauskoja ja virkistäviä harrastuksia – usein ihan yhtä virkistäviä kuin taiteen tekeminen tai harrastaminen – mutta taiteen potentiaali on silti paljon niitä suurempi. Taide ei ole muusta elämästä eristetty elämän siivu, vaan – ainakin parhaimmillaan – taide on erityinen menetelmä kohdata elämän olennaisimmat kysymykset mahdollisimman moniulotteisella tavalla. Siksi taiteen parissa vietetty pohdiskeluaika ja kokemusten keräily vaikuttaa usein niin voimakkaasti ihmisen elämän kaikkiin osa-alueisiin, ihmisen filosofisiin ja poliittisiin näkemyksiin ja hänen koko kokemusmaailmaansa – toisin kuin vaikkapa golfkentällä vietetty aika.

Koska näkemykseni taiteesta on näin kiihkeä, en tykkää kun taiteesta puhutaan vain jonakin, joka ’auttaa jaksamaan’ tai jonka parissa ’ladataan akkuja’. Taiteella on toki lepo- ja virkistystehtävä, mutta on haitallisen latistavaa ajatella taiteen olevan vain tienvierustan levähdyspaikka, johon pysähdytään ottamaan happea, käymään kusella ja nappaamaan välipalaa. Paljon osuvampaa on ajatella taidetta paikkana, jossa käydään miettimässä että mihin tielle sitä lähtisi ja mitä varten – tai keräämässä intoa ja ideoita aivan uusien polkujen tekemistä varten.

Tästä huolimatta toisaalta näen, että puheella taiteesta ’tärkeänä levon ja virkistyksen lähteenä’ on myös myönteinen puoli, sillä se tuo taiteen lähemmäksi arkea ja voi nivoa sen mutkattomasti osaksi koko elämää. En halua, että taide syrjäytyy arjesta niin, että siitä tulee vähän kuin synkeä kirkko, jonne mennään harvakseltaan ja otsat rypyssä pohtimaan kaikkein tukalimpia kysymyksiä. Haluan, että taide on läsnä jokaisessa päivässä, mahdollisimman monissa paikoissa ja sen käyttöliittymä on niin helppo, että ihminen tarttuu siihen yhtä helposti ja usein kuin kännykkäänsä, sillä taidetta oppii käyttämään ja ymmärtämään ja taiteesta oppii nauttimaan vain jatkuvan, myönteisen altistuksen kautta.

4. ”Taide on tärkeä kriittisen ajattelun muoto.”

Kuten olette puolueellisesta paasauksestani jo hoksanneet, tämä on kotikenttäni. Olen kirjoittanut siitä väitöskirjan (Näkyvä pimeys – esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta, 2005) ja sen jatkoksi 500-sivuisen esseekirjan (Taiteen tehtävä – esseitä, 2017). Kriittinen ajattelu ei tarkoita iänikuista ruikutusta ja valituskuoroa, vaan se tarkoittaa maailman miettimistä mahdollisimman ennakkoluulottomasti ja kaikkea epäillen. En suinkaan ole ainoa heppu, joka on ehdottanut, että parhaimmillaan juuri taide on kriittisen ajattelun kaikkein laajin ja tehokkain olomuoto.

Kriittinen ajattelu on toki myös kaiken tieteellisen ajattelun ja tutkimuksen kantava periaate, mutta tiede ei yksinään riitä, sillä arvoja ei voi johtaa pelkistä faktoista. Faktojen lisäksi tarvitaan jotain muuta. Jotkut käyttävät siihen tarkoitukseen uskontoa, jotkut luottavat maalaisjärkeen tai makuaistiin tai johonkin, jotkut siirtävät vastuun vapaille markkinoille tai edustuksellisen demokratian prosesseille, mutta minusta kaikille meille on hyväksi, jos taide kukoistaa sellaisena yhteiskunnallisen keskustelun ja vapaa-ajattelun muotona, jossa testataan ja luodaan erilaisia käsityksiä siitä miten ja miksi meidän pitäisi elää. Mitä pitäisi tehdä pakolaisille, mitä ilmastonmuutokselle, mitä lihansyönnille, mitä kansalaispalkalle, miten oppia nauttimaan jättömailla samoilusta, miten oppia nauttimaan aarniometsässä käppäilystä, miten suhtautua kuolevaisuuteen ja mitä on hyvä elämä? Näiden pohtiminen juuri taiteen kautta on hyväksi kaltaisilleni ateisti-relativisteille, mutta yhtä lailla se voi elähdyttää ja kehittää myös markkinataloususkovaista tai syvästi jumaliin uskovaa ihmistä.

Kriittinen ajattelu on sitä rehellisempää ja tehokkaampaa mitä riippumattomampaa se on. Käytän kömpelöä vertausta, mutta ihan tosissani, kun sanon, että taiteen riippumattomuus ja epäkaupallisen taiteen olemassaolo on kansalle ja valtiolle aivan yhtä tärkeää kuin oikeuslaitoksen riippumattomuus ja se, että potilas voi luottaa siihen, että lääkäri kertoo rehellisen diagnoosin, sen sijaan että miettisi, mitähän potilas mieluiten kuulisi tai millä diagnoosilla potilaalta saisi eniten rahaa nyhdettyä.

Kriittinen taide ja tieteellinen perustutkimus ovat kriittisen ajattelun tärkeitä muotoja. Joskus ne kumpikin ovat ilmeisellä tavalla hyödyllisiä puuhia, joiden tuloksia voidaan välittömästi soveltaa jopa taloudellisesti voitokkailla tavoilla. Mutta ei läheskään aina. Siksi monet taiteilijat, tutkijat ja filosofit ovat kautta aikojen harrastaneet kriittistä ajattelua omalla kustannuksellaan, eli muilla duuneilla tai siipan rahoilla. Se on ihan okei, mutta parempaa jälkeä tietysti yleensä syntyy, jos taiteilija tai tieteilijä saa täysillä keskittyä pääasiaansa. Monet kriittisen ajattelun, kriittisen taiteen ja tieteellisen tutkimuksen muodot ovat lisäksi aineellisilta kustannuksiltaan niin kalliita, ettei tutkija-taiteilija mitenkään pysty niitä muilla töillään rahoittamaan. Siksi tieteet ja taiteet tarvitsevat joko verorahoista jaettavaa tai yksityistä rahoitusta. Valtion ja kuntien – tai EU:n tai vastaavan – antama rahoitus on tärkeämpää kuin yksityinen, sillä se on – tai sen pitäisi olla – A) pitkäjänteisempää, B) kattavampaa, ja C) edustaa valtion tai muun vastaavan kautta kanavoituvaa kansan tahtoa eikä vain pienen ja vauraan eliitin näkemyksiä. Taide ja tiede ovat niin tärkeitä asioita, että olisi tyhmää jättää ne markkinoiden armoille ja rikkaimman prosentin tai rikkaimman promillen hyväntekeväisyyden varaan.

Palaan vielä tämän neloskohdan lopuksi monimuotoisuuden ihanteeseen. Jotkut uskovat, että kun vapaan ajattelun ja luomisen fyysiset esteet on poistettu, niin taiteet, tieteet – ja yhtä lailla kaikki muukin tuotanto, myös kaupallinen – alkaa automaattisesti kukoistaa. Kun kirkko tai valtio tai joku muu auktoriteetti ei pyssyllä uhaten määrää mitä ja miten saa tutkia, taiteilla ja tuottaa, niin sitten ihmisillä on parhaat mahdollisuudet ja paras motivaatio luoda asioita. Tämä ei kuitenkaan ole totta. Vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa ja vapailla markkinoilla ihminen on periaatteessa vapaa luomaan ja ajattelemaan mitä lystää, mutta käytännössä vapaiden markkinoiden puristuksessa on usein hyvin vaikea pitkä päälle pärjätä. Markkinat synnyttävät monimuotoisuutta ja uusia innovaatioita, mutta päinvastainen tendenssi on usein vähintään yhtä voimakas: puhdas markkinakilpailu tappaa pienemmät toimijat sukupuuttoon ja vähentää taiteellista, tieteellistä ja myös kaupallista monimuotoisuutta. Jotta ei kävisi jälkimmäisellä tavalla, pitää valtion ja muiden vastaavien tahojen ohjata ja säätää markkinoita kuin sellainen puutarhuri, joka hoitaa puutarhaansa niin, että siellä elää mahdollisimman rikas kirjo eri lajeja, sen sijaan että pari kilpailukyvyltään tehokkainta lajiketta jyräisivät kaikki muut hengiltä.

5. ”Taide on tärkeä talouden sektori.”

Viime vuosikymmeninä taidetta on yhä enemmän ruvettu ajattelemaan lähinnä eräänä talouden sektorina. Valtiollinen into käyttää taidetta kansallistunteen lietsomiseen tai ihmisten luonteen jalostamiseen on vähentynyt ja päällimmäiseksi on noussut ajatus taiteesta virkistyspalveluna ja sellaisena talouden sektorina, joka saattaa merkittävästi nostaa maan bruttokansantuotetta ja kohentaa vaihtotasetta.

On alettu korostaa sitä, miten paljon taide työllistää ja lisää taloudellista toimeliaisuutta. Taiteen julkista rahoitusta on ruvettu puolustamaan sanoen että vaikka verorahoin usein rahoitetaan taloudellisesti tappiollista toimintaa, niin laajemmassa katsannossa ja välillisesti se silti vauhdittaa talouden pyörien pyörimistä. Samaan hengenvetoon on alettu luoda sellaisia kulttuuripolitiikan strategioita, joilla pyritään ennen kaikkea luomaan kaupallisesti menestyviä ja myös ulkomaiden markkinoilla pärjääviä tuotteita. Suomen lähin verrokki tässä mielessä on Ruotsi, jossa valtio ABBAn ja Roxetten muiden vastaavien innostamana yhdessä vaiheessa radikaalisti lisäsi kaupallisen popmusiikin rahoitusta ja satsasi rutkasti siihen sopivaan kerhotoimintaan ja koulutukseen alakouluikäisistä lähtien. Toiseksi lähin verrokki on Tanska, jossa valtio on voimakkaasti panostanut elokuva- ja televisioteollisuuteen, hyvin kaupallisin tuloksin. Suomi on seurannut varovasti perässä, tekemättä mitään suuria investointeja, mutta tendenssi on täälläkin selvä.

Tämä ei ole mikään ihme tai poikkeus, sillä niinhän maailma juuri nyt toimii: globaalissa markkinataloudessa, jossa vapaa vaihdanta ja hintojen määräytyminen vapailla markkinoilla jylläävät, on ymmärrettävää että myös taidetta katsotaan usein lähinnä talouden prillien läpi. Tukitoimet eivät nekään ole mikään poikkeus, sillä ’vapaa markkinatalous’ on lähinnä idea tai illuusio – oikeasti elämme ja toimimme sekataloudessa, jossa suuri osa tavaroista ja palveluista tuotetaan edelleen verovaroin tai kotikonstein, markkinoiden ulkopuolella. Markkinatkaan eivät ole vapaat, vaan niitä säädellään ja ohjaillaan voimatoimin – muuten niin sanottu markkinamekanismi ei toimi. Lisäksi suuri tai jopa suurin osa kaikesta tuotannosta on tavalla tai toisella tuettua ja rahoitettua muillakin voimilla kuin markkinalihaksilla. Kaikki maailman maat, rutiköyhiä lukuun ottamatta, tukevat monia omia tuotannonalojaan voimakkaasti, joko pitääkseen tärkeinä pitämiään aloja hengissä tai vauhdittaakseen erityisen lupaavia aloja kansainvälisiin liikevoittoihin ja verotulojen sekä työpaikkojen lähteiksi. Tässä mielessä suomalaisen kulttuurin tukeminen verorahoilla on ihan samaa puuhaa kuin suomalaisen metsäteollisuuden, laivanrakennuksen, kaivostoiminnan, maatalouden tai tietotekniikkasektorin tukeminen – ero on lähinnä siinä, että taiteeseen käytetyt määrärahat ovat hyvin pieniä yritystukiin ja muihin vastaaviin verrattuna.

Minä en vastusta tätä suuntausta, vaikka itse edustan ja harrastan usein vaikeana pidettyjä taiteen muotoja, joissa yksittäisen teoksen, kirjan tai esityksen yleisö lasketaan yleensä sadoissa tai tuhansissa, ei sadoissa tuhansissa tai miljoonissa. Minusta on ihan ok, että valtio investoi ja tukee kaupallisen suomalaisen taiteen tuotantoa ja vientiä, kunhan se tehdään lähinnä työ- ja elinkeinoministeriön varoista, eikä opetus- ja kulttuuriministeriön varoista.

Tärkeää on tässä yhteydessä myös muistaa taidetalouden ja taidemarkkinoiden erityisluonne: taidemarkkinoita ei ole ilman taloudellisesti tappiollisia taidetuotteita. Mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että suurin osa kirjakaupoissa myytävästä kirjallisuudesta on taloudellisesti tappiollista kirjoittajilleen, suurin osa fyysisissä tai virtuaalisissa levykaupoissa myytävästä musiikista ei elätä tekijöitään, suurin osa gallerioissa ja museoissa esitettävästä kuvataiteesta on tekijöilleen taloudellisesti tappiollista – mutta kirjakaupat, levykaupat, verkkokauppa Amazon ja taidegalleriat sekä muut vastaavat tahot voivat silti tuottaa hyvinkin voittoa. Taiteen taloudellinen ekosysteemi on kummallinen ja taiteilijoiden kannalta usein törkeän epäreilu, mutta vaikka taidetta ajattelisi vain yhtenä talouden sektorina, on tärkeää huomata, että se elää nimenomaan omasta runsaudestaaan. Kaikkein suosituinkaan taideteos ei ole antoisa kaikille, hyvin harvoin edes väestön enemmistölle. Eräs taidetuotannon paradokseja on, että jos tarjolla olisi vain hittituotteita, vain mahdollisimman suurta yleisöä miellyttäviä tuotteita, niin suurin osa väestöstä jäisi nuolemaan näppejään – heille ei ehkä olisi tarjolla mitään sopivaa. Siksi – jos pidämme taidetta tärkeänä elämän osana ja hengenravinnon lähteenä – on välttämätöntä tieten tahtoen ylläpitää taidetuotannon ja taidetarjonnan monipuolisuutta, eikä jättää sitä pelkkien markkinoiden varaan.

6. ”Taide on tärkeää, koska sillä on merkittäviä myönteisiä terveys- ja hyvinvointivaikutuksia.”

Viimeisen kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana on puhuttu paljon taiteen myönteisestä vaikutuksesta yksilön ja väestön terveyteen ja hyvinvointiin ylipäätään. Osittain syynä ovat monet tilastolliset tutkimukset, joissa on selvitetty taiteen kuluttamisen ja eliniänodotteen tai vaikkapa taiteen kuluttamisen ja onnellisuuden keskinäistä korrelaatiota. Myönteistä korrelaatiota on havaittu niin usein, että taide nähdään nyt välineenä, joka voi merkittävästi lisätä yksilön tai yhteisön fyysistä tai henkistä terveyttä ja yleistä hyvinvointia.

Taiteen hyvinvointivaikutuksia selvitelleiden tutkimusten tulokset ovat yleensä kuitenkin vain karkeasti suuntaa antavia ja vaikka myönteinen korrelaatio löytyisikin, niin suoraa syy- ja seuraussuhdetta on hyvin vaikea todistaa. Jos jokin tilasto vaikkapa näyttäisi, että runouden harrastajat ovat hieman onnellisempia kuin väestö keskimäärin, niin ei siitä vielä voi päätellä, että runous olisi heitä onnellistuttanut. Yhtä hyvinhän voi olla niin, että keskivertoa onnellisemmilla ihmisillä on enemmän intoa harrastaa runoutta, tai että jokin kolmas asia, joka korreloi sekä onnellisuuden että runouden harrastamisen kanssa on syynä molempiin.

Varmaakin tietoa taiteen terveys- ja hyvinvointivaikutuksista kuitenkin on. On esimerkiksi pystytty todistamaan, että jos syrjäytymisvaarassa olevat tai syömishäiriöön sairastuneet tai päihdeongelmaiset nuoret saadaan mukaan osallistavan taiteen työpajoihin, heidän itsetuntonsa ja itseymmärryksensä usein kohentuu ja hyväntuulisuus lisääntyy. Yhtä lailla varmasti tiedetään, että jos maahanmuuttajat ja niin sanotut kantasuomalaiset saadaan vaikkapa yhteisötaiteellisen projektin kautta tutustumaan toisiinsa ja oppimaan toisiltaan, niin se vähentää kantasuomalaisten muukalaiskammoa ja auttaa maahanmuuttajia kotoutumaan Suomeen. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että sellainen taiteen soveltava käyttö, jossa melko suoraan – ja yleensä yhteistyössä ei niinkään yleisön vaan osallistujien kanssa – pyritään parantamaan ihmisten elämänlaatua, on noussut aika suureen suosioon sekä taiteilijoiden että kansalaisten keskuudessa ja myös valtio on alkanut suhtautua siihen suurin toivein.

Puhe taiteen terveys- ja hyvinvointivaikutuksista jakaa taiteilijoiden mielipiteet usein jyrkästi.

Monet taiteilijat suorastaan vihaavat sitä puhetta. He pelkäävät, että kaikelta taiteelta aletaan kohta vaatia näyttöä myönteisistä terveys- ja hyvinvointivaikutuksista, että kohta rahaa ja elintilaa annetaan vain sellaiselle taiteelle, joka todistettavasti alentaa verenpainetta ja jonkin mittarin mukaan lisää keskivertoyleisön hyväntuulisuutta. Moni ajattelee myös, että hyvinvointivaikutuksista puhuminen – tai ainakin niiden korostaminen – on taiteen filosofian näkökulmasta lähtökohtaisesti väärin, sillä se on taiteen välineellistämistä pelkäksi työkaluksi jollekin muulle. Ja useimpien taiteilijoiden mielestä taiteen paras potentiaali on kuitenkin sen vapaudessa, siinä että taidetta tehdään silkasta taiteen tekemisen ilosta. Taiteilija yltää parhaimpaansa, kun hän saa vapaasti pohtia mitä tahansa maailman asioita, saa vapaasti visioida ja testailla uusia arvoja ja elämäntapoja, laajentaa kokemusmaailmaa ja jakaa työnsä tulokset niiden kanssa, joita sattuu kiinnostamaan. Taiteilija on usein parhaimmillaan, kun hän luo ja etsii jotain mitä ei tiedä löytävänsä, sen sijaan että pyrkisi vastaamaan johonkin asiakkaan, potilaan tai osallistujan tiettyyn, spesifiin tarpeeseen.

Nykyään on kuitenkin paljon myös sellaisia taiteilijoita, jotka tykkäävät hyvinvointipuheesta ja mielellään tai jopa kaikkein mieluiten tekevät sellaisia taideprojekteja, joissa tähdätään konkreettisiin ja välittömiin terveys- ja hyvinvointivaikutuksiin, usein osallistavan taiteen keinoin. Se on minusta hienoa. Tärkeää on myös huomata, että välittömiin terveys- ja hyvinvointivaikutuksiin tähtäävä taide ei suinkaan mitenkään automaattisesti ole latteampaa tai vähemmän syvällistä tai monitulkintaista kuin muukaan taide. On täysin mahdollista tehdä osallistava taideprojekti pakolaislasten tai dementikkojen tai syömishäiriöisten tai ihan tavallisten ja normiterveitten kansalaisten kanssa sellaisella tavalla, että saavutetaan sekä välitön, ilmeinen hyvinvointihyöty että sen rinnalla luodaan myös jotain monimutkaisempaa ja syvällisempää, jotain joka haastaa osallistujien filosofiset ja poliittiset vakaumukset ja antaa monitulkintaista ajateltavaa pitkäksi aikaa. On jopa mahdollista tehdä moinen projekti niin, että sen tuloksena mahdollisesti syntyvät taidetuotteet ovat antoisia ei vain projektiin osallistuneille, vaan myös ulkopuolisille, eli ’yleisölle’.

Minusta on siis hienoa, jos valtio entistä enemmän panostaa sellaiseen taiteeseen, joka tieten tahtoen pyrkii terveyden ja hyvinvoinnin lisäämiseen. Haluan kuitenkin laittaa toiveeni oheen neljä tärkeää ehtoa, tai en ehtoa, koska ei minulla ole valtaa tai valtuuksia sanella ehtoja kenellekään, mutta kolme toivetta.

Ensinnäkin, välittömiä terveys- tai hyvinvointivaikutuksia tavoittelevaa taidetta pitäisi rahoittaa pääosin sosiaali- ja terveysministeriön varoista, eikä opetus- ja kulttuuriministeriön varoista.

Toiseksi, ei pidä erehtyä luulemaan, että välittömiä terveys- tai hyvinvointivaikutuksia tavoitteleva taide olisi jotenkin parempaa tai hyödyllisempää kuin vapaampi taide tai voisi jotenkin korvata sen. Olen kyllä kohdannut ihmisiä, jotka sanovat suunnilleen näin: ”Taide on nykyään ihan turhaa puuhaa, suurin osa taiteilijoista on etääntynyt niin kauas omiin vaikeaselkoisiin maailmoihinsa, ettei heidän tekeleitään ymmärrä tai osaa nauttia enää muut kuin toiset taideammattilaiset – jos hekään. Ainakaan verorahoja ei pitäisi laittaa siihen, että joku riipustaa käsittämättömiä runoja omaksi huvikseen tai säveltää jotain vitun atonaalisia pianosonaatteja. Taide kantsii jättää markkinoiden armoille tai jos valtio jotain taidetta tahtoo rahoittaa, niin sitten sellaista, joka todistettavasti vaikkapa piristää laitoshoidossa olevia potilaita.” Tuo on kuitenkin taidevihamielinen harha. Osallistava, välittömiä ja kiistattomia hyvinvointivaikutuksia tavoitteleva taide ei syrjäytä taiteen muita muotoja, vaan laajentaa taiteiden kenttää.

Kolmanneksi, on tärkeää muistaa, että kaikki taide pyrkii elämänlaadun kohentamiseen, tavoittelee siis jonkinlaisia terveys- tai hyvinvointivaikutuksia. Myös sellainen taide, joka tahallaan häiritsee, ahdistaa, nöyryyttää, nolostuttaa, hämmentää tai raivostuttaa yleisöään tai osallistujiaan tai syyttää meitä tai esittää meidät naurettavassa valossa tai näyttää tulevaisuutemme toivottomassa valossa pyrkii kuitenkin loppujen lopuksi parantamaan elämämme laatua. Yksi taiteen aivan erityisistä saavutuksista on se, että taide pystyy käyttämään hyvän, ymmärrystä ja elämäniloa lisäävän taidekokemuksen osana tai lähteenä myös sellaisia asioita tai kokemuslaatuja, jotka lähes kaikissa muissa yhteyksissä nähdään yksinomaan kielteisinä ja haitallisina. Jos ja kun yhteiskunta jatkossa entistä enemmän satsaa sellaiseen taiteeseen, joka tavoittelee välittömiä ja ilmeisiä terveys- ja hyvinvointivaikutuksia, on erityisen tärkeää tutkia ja suhtautua avoimin mielin tähän taiteelliseen monimuotoisuuteen ja rikkauteen. Tällä hetkellä on vielä aivan liian tavallista, että taiteilijalle sanotaan: ”Juu, kyllä me tänne hoitolaitokseen niitä tauluja ihan mielellään ostetaan, jos määrärahat sen sallii, mutta niiden täytyy sit kyl tietenkin olla iloisia tauluja, koska täällä olevilla ihmisillä on niin vaikeaa.” Tai sanotaan, että ”Juu, kyllä tosi hyvä olis jos tulisit tekemään yhteisötaiteellisen proggiksen, mutta me tarvitaan ensin luonnollisesti takeet siitä, ettet tee mitään sellaista, mikä voisi ärsyttää tai aiheuttaa jonkinlaisen konfliktin.”

Neljäs toiveeni ei oikeastaan ole toive, vaan huomio. Tärkein syy, jonka vuoksi nykyään on niin suosittua korostaa taiteen terveys- ja hyvinvointivaikutuksia, on yksinkertaisesti se, että muut ja perinteisemmät tavat selittää taiteen tärkeyttä ja yhteiskunnallista tehtävää ovat menettäneet hohtonsa. Kansallistunteen nostattaminen, ihmisen jalostaminen, ’hengenviljely’ ja taiteen yhteiskuntakriittinen tehtävä eivät kuulosta yhtä hienoilta, tärkeiltä tai uskottavilta taiteen tehtäviltä kuin joskus aiemmin. Niiden tilalle tai ainakin etualalle on noussut puhe taiteesta vain yhtenä talouden sektorina muiden joukossa, yhtenä tavara- ja palvelutuotannon viipaleena muiden joukossa, jonain jonka arvo punnitaan ensisijaisesti markkinoilla, jossa valistunut kuluttaja itse päättää mitä tarvitsee ja omilla ostopäätöksillään ohjaa myös taiteellista tuotantoa. Siinä ohessa tällä hetkellä myötätuulta on ajatuksella taiteesta simppelinä virkistyksenä, johon voidaan jonkin verran verorahoja laittaa, niin kuin laitetaan julkisen sektorin ylläpitämiin puistoihin ja liikuntapaikkoihin. Tai ajatuksella taiteesta kaupungin tai peräti valtion houkuttelevuutta lisäävänä ’vetovoimatekijänä’, johon kannattaa laittaa julkistakin rahaa, koska se saattaa tuoda seudulle matkailutuloja tai houkutella investointeja tai varakkaita asukkaita ja vaikkapa nostaa kiinteistöjen arvoa. Monet tai useimmat taiteilijoista ja taiteen rakastajista kuitenkin inhoavat näitä tapoja perustella taiteen tärkeys ja antoisuus. Me kaipaamme muitakin tapoja puhua taiteen merkityksestä ja antoisuudesta, mutta kun edellä mainitut ja perinteiset, epäkaupalliset ja hyötykeskeiset ovat menettäneet hohtoaan, täytyy keksiä uusia. Puhe taiteesta tärkeänä terveyden ja hyvinvoinnin lähteenä vastaa tähän tarpeeseen. Se on minustakin ihan okei, mutta minusta on vielä tärkeämpää oikeastaan rehabilitoida vanhat ne vanhat, varsinkin se, jossa taiteella on ennen kaikkea yhteiskuntakriittinen ja filosofis-poliittinen tehtävä.

Lopuksi

Anteeksi pitkä lärpätys. Tässä ei varmaankaan ollut teille mitään uutta. Halusin vain kannustaa teitä ajattelemaan ja puhumaan taiteen puolesta jatkossakin mahdollisimman monipuolisella tavalla.

Suomalaisen kulttuurin vaaliminen ja sen monimuotoisuuden kehittäminen on edelleen eräs tärkeä taiteen tehtävä ja taidepolitiikan päämäärä.

Taide on myös eräs talouden sektoreista, erityisen pitkälle jalostettuja tuotteita ja palveluita, jotka työllistävät ja ovat merkittävä osa bruttokansantuotetta.

Taidetta voi tarkastella myös osana terveys- ja hyvinvointipalveluita, sillä taiteen läsnäolo ihmisten arjessa ja taiteen aktiivinen kuluttaminen saattaa kohentaa mielialaa, lisätä myönteistä sosiaalisuutta, vähentää dementian riskiä, pidentää elinikää ja tehdä montaa muutakin kivaa ja suht helposti mitattavissa olevaa asiaa.

Taidetta saa käyttää myös virkistävänä ajanvietteenä. Joka hetki ei taiteenkaan parissa ole pakko etsiä ja luoda elämän tarkoitusta ja ratkoa yhteiskunnallisia tai henkilökohtaisia ongelmia. Taiteen virkistävä vaikutus on niin suuri ja se saavutetaan niin pienin kustannuksin, että valtion on järkevää jatkossakin siihen satsata.

Nämä neljä tavallista tapaa perustella taiteen tukemisen tärkeys ja taiteen yhteiskunnallinen merkitys ovat minustakin ihan okei.

Minun mielestäni vielä tärkeämpää kuitenkin on tunnustaa, että parhaimmillaan taide on kriittisen ajattelun kokonaisvaltaisin ja monipuolisin muoto. Se käsittelee vaikeimpia ja tärkeimpiä kysymyksiä: ”Miten pitäisi elää? Mitä on hyvä elämä?”

Taide voi myös jalostaa meitä, tehdä meistä entistä herkempiä ja myötätuntoisempia olentoja. Tämä ei ole hymistelyä, herkkä ei tässä tarkoita arkaa tai säikkyä, vaan olentoa joka aistii, huomaa, ymmärtää ja myötäelää enemmän kuin turtunut olento – ja joka siksi on voimallisemmin elossa.

Runokirjan lukeminen tai taulun katsominen voi olla yhtä suuri kokemus kuin Himalajan huipuille kiipeäminen tai liikenneonnettomuudesta selviäminen. Onko mitään muuta asiaa, joka ulkoiselta olemukseltaan olisi yhtä vähäinen, mutta samaan aikaan elämyksentuottopotentiaaliltaan yhtä valtava? Runokirja on vähän kirjaimia ohuen paperinipun sivuilla, ja taulu koostuu kuivuneesta maalitöhnästä, joka peittää pefletin tai lakanan kokoisen kankaanpalan. Kumpikin voi silti antaa ihmiselle elämän tarkoituksen ja olla ehtymätön energianlähde.

 

Ystävällisesti, Lapualla, 1.8.2018,

Teemu Mäki
taiteilija, kirjailija, ohjaaja, tutkija (kuvataiteen tohtori)

www.teemumaki.com

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInGoogle+Email to someone