Teemu Mäen avoin kirje: Miten vahvistaa suomalaista kuvataidetta?

Johdanto: suomalaisen taiteen kultakausi on nyt

Suomalaisen taiteen kultakausi on nyt.

Kun puhutaan Suomen taiteen kultakaudesta, tarkoitetaan yleensä 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta, jolloin taiteella oli poikkeuksellisen suuri vaikutus kansallistunteen ja kansallisen identiteetin muovaamisessa, mutta ei pidä luulla, että taiteiden merkitys olisi sen jälkeen hiipunut, sillä taiteilijoiden määrä — väkilukuun suhteutettuna — ja myös yleisömäärät ovat huimasti kasvaneet tuon muinaisen kultakauden jälkeen. Samalla myös taiteiden taloudellinen merkitys on moninkertaistunut, jos sitä mitataan liikevaihdolla, työllistävyydellä ja osuudella bruttokansantuotteesta.

Jotkut saattavat silti kiistää väitteeni, suunnilleen näillä sanoilla: ”Ei nyt mitään uutta kultakautta eletä, sillä nykyään ei enää oo kaikkien tuntemia suuria taiteilijoita. Tai vaikka muutama kaikkien tuntema nimi onkin, niin ei niiden taiteella silti oo kovin isoa yleisöä, eikä niitä arvosteta sillä tavalla kuin Albert Edelfeltiä, Akseli Gallen-Kallelaa, Jean Sibeliusta, Eino Leinoa ja myöhemmin vaikkapa Väinö Linnaa arvostettiin. Jos taiteilijoiden, yleisön ja taiteen talous on kovasti kasvanut, niin eikö se kerro vain yleisestä vaurastumisesta: ihmisillä on enemmän vapaa-aikaa ja rahaa — ja nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa ihmisen on helpompi uskaltaa heittäytyä taiteilijaksi kuin sata vuotta sitten oli.”

Olen kuitenkin sitä mieltä, että suomalainen taide on nyt enemmän voimissaan kuin koskaan aiemmin. Nykyään ei juurikaan ole ”kaikkien tuntemia, lukemia ja rakastamia, koko kansan suuria taiteilijoita”, mutta sitä on turha surra, sillä se johtuu vain siitä, että kulttuurimme on nykyään niin monimuotoinen, ettei ole mitenkään mahdollista, että kaikki nauttisivat yhden ja saman neropatin tuotoksista. Samaan suuntaan vaikuttaa tietenkin myös tarjonnan määrän huima kasvu: kun taiteilijoita ja teoksia — Suomesta ja muualta — on kansalaisten ulottuvilla tuhansia kertoja enemmän kuin 1900-luvun alussa, ei suosio ja huomio enää voikaan kasautua muutamalle suosikille. Tässä mielessä yksittäisten taiteilijoiden ja teosten suhteellinen merkitys on vähentynyt, mutta samaan aikaan taiteen merkitys on lisääntynyt. Taiteen merkitystä ei ole järkevää mitata yksittäisten teosten tai taiteilijoiden maineella ja vaikutuksella, sillä taide vaikuttaa kuin pitkäkestoinen dieetti. Jokaisella aterialla, jokaisella nautitulla taululla, tanssiesityksellä, kirjalla, sävellyksellä tai muulla vastaavalla on merkitystä, mutta suurin vaikutus on kumulatiivinen, se on seurausta kaikesta siitä ravinnosta — kehon tai hengen ravinnosta — minkä yksilö vuosikymmenten aikana itseensä imaisee.

Toki taiteessa, toisin kuin ruokapöydässä, käy joskus niinkin, että yksittäinen ”ateria”, eli yksittäinen taideteos, voi olla yksilölle käänteentekevä, muuttaa hänen maailmankatsomuksensa ja elämänsä suunnan kertaheitolla. Se on hienoa, mutta kun taiteen yhteiskunnallista painoarvoa arvioidaan, on järkevää kohdistaa huomio ennen kaikkea siihen, miten paljon taidetta tehdään ja nautitaan — ja miten aktiivisesti se osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Näillä mittareilla mitattuna taiteella on Suomessa vielä vahvempi rooli kuin 120 vuotta sitten.

Yhteiskuntamme on antanut taiteelle erityisaseman, koska

1. Kansallinen identiteetti ja kansallistunne on syntynyt suurelta osin taiteen kautta — ja taiteen avulla sitä on myös jatkuvasti päivitetty.
2. Taide on yksi tärkeimmistä nautinnon — tailaajemmin ottaen hyvinvoinnin lähteistä.
3. Taide on kriittisen ajattelun ja kriittisen keskustelun erityisen tärkeä muoto, kokonaisvaltaisuutensa, monipuolisuutensa, joustavuutensa ja vapautensa vuoksi. Siksi taide on jokaisen demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan välttämätön tukipylväs tai jopa selkäranka.
4. Taiteesta on tullut yhä tärkeämpi osa kansantaloutta.^[i]

No, tämä oli lörpöttelevää esipuhetta, varsinaisesti tarkoitukseni oli kirjoittaa avoin kirje teille, jotka olette tekemässä Kulttuuripoliittista selontekoa, 2023–2024.^[ii] Hienoa, että olette siinä hommassa mukana, ja hienoa sekin, että selonteko tähtää kulttuuripolitiikan pitkäjänteiseen kehittämiseen. Kuulemani mukaan työryhmänne luo kulttuuripoliittista  strategiaa, jonka tähtäin on vähintään kahdenkymmenen vuoden päässä.

Teen itse taidetta monissa eri lajeissa, mutta kirjoitan teille nyt puhuakseni nimenomaan kuvataiteesta.

Yritän sanoa sanottavani tosi tiiviisti, mutta toivon teidän perehtyvän myös laajempiin kulttuuripoliittisiin aineistoihin. Kuvataidepuolella niistä mielestäni olennaisimpia tällä hetkellä ovat nämä:

• Cupore: Visuaaliset taiteet Suomessa — Selvitys toimialan rahoituksesta, rakenteista ja kehittämistarpeista.^[iii]
• Cupore: Mahdollisesti kulttuuria – valtion kulttuurirahoitus Suomessa vuonna 2019.^[iv]
• Näyttelypalkkiotyöryhmän loppuraportti, 2021, ja näyttelypalkkio STS:n sivuilla.^[v]
• Suomen Taiteilijaseuran hallitusohjelmatavoitteet 2023–2027: Taide rakentaa parempaa yhteiskuntaa.^[vi]
• Framen hallitusohjelmatavoitteet 2023–2027: Nyt on kuvataiteen vuoro: Alan rahoituskuoppa täytettävä ensi hallituskaudella.^[vii]
• Kuvaston hallitusohjelmatavoitteet 2023–2027: Luovuudella kohti kestävää yhteiskuntaa ja digitaalista tulevaisuutta.^[viii]

Yllämainittu Cuporen raportti visuaalisista taiteista on erittäin pätevä ja seikkaperäinen. Siihen kannattaa tutustua huolella jo senkin takia, että vastaavaa selvitystä kuvataiteen rahoituksesta, rakenteista ja käytännöistä ei ole Suomessa aiemmin tehty. Toinen yllämainittu Cuporen julkaisu taasen on hyödyllinen, koska se kertoo rahoituksen jakautumisesta eri taidemuotojen kesken ennennäkemättömän selkeästi.

STS:n ja Kuvaston hallitusohjelmatavoitteet puolestaan valaisevat kuvataiteen kehittämistarpeista nimenomaan taiteilijoiden näkökulmasta — ja Frame omassa paperissaan lisäksi myös kuvataidealan yhteisöjen näkökulmasta. Muitakin kannattaa tietysti kuunnella, esimerkiksi Museoliittoa, mutta älkää unohtako varsinaisia sisällöntuottajia, eli taiteilijoita, sillä suomalaisen kuvataiteen tulevaisuus on tietenkin ennen kaikkea heidän varassaan.

Minulla on teille — tai siis oikeastaan valtiolle — viisi ehdotusta:

1. RAHANARVOINEN KATSE

Kehitetään kuvataiteen rakenteita ja käytäntöjä niin, että taiteilija saa aina kohtuullisen korvauksen, kun yleisö hänen teoksiaan nauttii.

Taideteosten myyminen on hienoa ja lähes jokainen kuvataiteilija siihen pyrkii, mutta kuvataiteilijoiden toimeentulo ei voi perustua pelkästään teosmyyntiin. Järkevää ei ole sekään, että teosmyynnin rinnalla ainoat toimeentulovaihtoehdot ovat apurahat — joita riittää noin joka kymmenennelle hakijalle — tai jonkin toisen työn tekeminen kuvataiteellisen työn rinnalla. Kuvataiteen teosmyyntiä on kyllä hyvä kehittää ja apurahajärjestelmää myös, mutta oikeudenmukaisinta ja järkevintä olisi luoda rakenteita, jotka takaisivat kuvataiteilijalle merkittävää toimeentuloa —  palkkioina, tekijänoikeuskorvauksina (tai muina taideteosten käyttöön perustuvina korvauksina^[i]) — aina kun hänen teoksiaan nautitaan.

Kuvataidetta nautitaan sitä katsomalla. Katsomaan pääsee kuka tahansa hankkimatta teoksia omistukseensa, sillä kuvataide on kansalaisten ulottuvilla näyttelyissä joko ilmaiseksi tai museokortin hinnalla — ja internetissä ilmaiseksi. Tämä käytäntö on mahtava saavutus, enkä suinkaan halua sitä purkaa, mutta asian ikävä kääntöpuoli on se, että kuvataiteilijan on erittäin vaikea saada työstään toimeentuloa, vaikka hänen teoksillaan olisi valtava yleisö.

Mistä tilanne johtuu? Siitä, että perinteisesti on ajateltu, että kuvataiteilijan pitäisi saada toimeentulonsa teoksiaan myymällä, ja että teosten esittäminen näyttelyissä tai verkossa on ikään kuin vain niiden pitämistä näyteikkunassa, siinä toivossa, että joku niitä ostaisi.

Tämä on harhakäsitys, sillä taideteosten katsominen gallerioissa ja museoissa ei ole ”ostopäätöksen harkitsemista ennen varsinaista taidenautintoa”. Taideteosten katsominen tai muu kokeminen taidenäyttelyissä on taidenautinnon yleisin ja yleensä myös voimakkain muoto. Aivan kuten elokuvat ovat parhaimmillaan elokuvateattereissa ja teatteriesitykset teatterissa, ovat kuvataideteokset parhaimmillaan näyttelyissä. Monista taidenäyttelyistä voi toki myös ostaa taidetta, mutta ennen kaikkea näyttelyissä käydään nauttimassa taiteesta. Siksi olisi loogista ja reilua, että kuvataiteilijat saisivat suuren osan tai pääosan toimeentulostaan nimenomaan näyttelytoiminnasta.

Tällä hetkellä näin ei ole. Kehitys on kyllä ollut myönteistä, sillä museot ovat alkoivat 1990-luvulla maksaa tekijänoikeuslakiin perustuvia näyttelykorvauksia ja vuonna 2021 otettiin lisäksi käyttöön näyttelypalkkiojärjestelmä, jonka kautta taiteilijat saavat edes jonkinlaisen palkkion museonäyttelyistään. Summat ovat kuitenkin kohtuuttoman pieniä, kun ottaa huomioon miten paljon aikaa ja rahaa taiteilijat käyttävät teostensa tekemiseen. Summat ovat kohtuuttoman pieniä myös, jos niitä vertaa muiden alojen rahavirtoihin, mistä lisää hieman tuonnempana.

On hyvä myös muistaa, että taiteilijat saavat tekijänoikeuskorvauksia ja näyttelypalkkioita lähes pelkästään museonäyttelyistä. Suomalaisissa taidenäyttelyissä käy viitisen miljoonaa ihmistä vuodessa. Se on muuten enemmän kuin esittävien taiteiden kävijämäärät yhteensä, joten kyllä suomalaiset ovat vähintään yhtä paljon kuvataidekansaa kuin teatterin ystäviä. Puolet näyttelykäynneistä kohdistuu taidemuseoihin. Toinen puoli on käyntejä taidegallerioissa. Gallerianäyttelyistä taiteilija ei koskaan saa tekijänoikeuskorvauksia ja näyttelypalkkioitakin vain äärimmäisen harvoin. Gallerianäyttelyistä taiteilija saa tuloa vain, jos teoksia myydään.

Näyttelyiden lisäksi kuvataidetta nautitaan yhä enemmän myös internetin kautta. Verkkolevityksestä taiteilijan on vaikea saada mitään korvausta. Muissa taiteissa moinen ei tulisi kuuloonkaan — sitä pidettäisiin piratismina tai ainakin epäreiluna käytäntönä. Hieno viimeaikainen muutos kuvataiteen osalta on ollut Kuvaston ja Museoliiton välinen Kokoelmat verkkoon -sopimus. Sopimuksen ansiosta museot ovat voineet siirtää suuren osan kokoelmistaan verkkoon, kansalaisten ulottuville, ja taiteilijat ovat saaneet siitä tekijänoikeuskorvauksen. Edistysaskel on kuitenkin hauras, sillä valtion tähän tarkoitukseen museoille myöntämä määräraha päättyi vuoden 2023 lopussa, eikä jatkosta ole varmuutta.

Kuvataide on Suomessa erittäin suosittu taidemuoto. Kuvataiteen yleisö nauttii taidetta pääasiassa käymällä näyttelyissä. Jotkut heistä haluavat lisäksi myös ostaa ja omistaa taidetta, mutta he muodostavat hyvin pienen vähemmistön taideyleisöstä. On epäloogista ajatella, että taiteilijoiden toimeentulon pitäisi perustua tuon pienen vähemmistön ostopäätöksiin. Sen sijaan on järkevää muuttaa rakenteita ja käytäntöjä, jotta kuvataiteilijan toimeentulo voisi tulevaisuudessa perustua hänen teostensa käyttöön, eikä niinkään myyntiin. PAY FOR USE (maksu käytön mukaan) on kuvataiteessa parempi käytäntö kuin PAY TO OWN (maksu omistajaksi tulemisesta). Miksi? Koska kuvataideteokset eivät käyttämällä kulu, eivätkä vähene. Siksi kuvataideteoksista voi täysipainoisesti nauttia, vaikka ei koskaan hankkisi niitä omistukseensa.

Ainakin taiteilijoiden kannalta olisi toki hienoa, jos ihmiset, yritykset, kunnat ja valtio alkaisivat ostaa enemmän kuvataidetta, mutta vaikka suomalaisten kuvataidemarkkinoiden liikevaihto moninkertaistuisi nykyisestä, olisi teosmyynti edelleen päätulonlähde tai tärkeä tulolähde vain pienelle osalle taiteilijoista. Entäs ne kaikki muut ammattitaiteilijat? Ovatko he muka epäonnistuneita taiteilijoita, vaikka suurin osa taiteesta, jota ihmiset nauttivat näyttelyissä tai kirjojen ja internetin kautta, on heidän tekemäänsä?

Rakenteellisia muutoksia tarvitaan myös, jotta kuvataiteessa päästään käytäntöihin, joita muissa taidelajeissa on jo kauan pidetty itsestäänselvyyksinä. Muissa taidemuodoissa periaate on, että aina kun taiteilijan teoksia nautitaan, taiteilijalle myös maksetaan — tai että taiteilijalle on maksettu kohtuullinen kertakorvaus, ennen kuin hänen tuotoksensa laitetaan levitykseen. Summat voivat olla epäreilun ja epäloogisen pieniä, mutta kukaan ei sentään vaadi, että kirjailijan, muusikon tai elokuvantekijän tai esitystaiteilijan pitäisi jakaa työnsä tulokset ilmaiseksi. Kirjailija saa kirjamyynnin lisäksi toimeentuloa myös teostensa kirjastolevityksestä ja siitä kun hänen teoksensa ovat suoratoistopalveluissa yleisön kuunneltavina tai luettavina. Konsertointi ei ole musiikintekijän ainoa tulonlähde, vaan hän saa tuloa myös musiikkinsa radiosoitosta, äänitemyynnistä ja suoratoistosta. Kuvataiteessa sen sijaan sitkeästi elää ajatus, jonka mukaan toimeentulon pitäisi tulla  teosmyynnistä ja kaikki muu olkoon ilmaisjakelua. Tämän pitää muuttua.

Jotta taiteilijat saisivat kohtuullisen korvauksen aina kun heidän teoksiaan nautitaan, tarvitaan sekä lisää rahaa että ennen kaikkea oikeudenmukaisemmat pelisäännöt taidekentälle. Valtiolla on päärooli kummassakin asiassa. Valtio on kulttuurin tärkeä rahoittaja, mutta vielä isompaa valtaa valtio käyttää määritellessään taidealojen hyviä käytäntöjä, sitä mikä on laillista, mikä julkisen rahoituksen arvoista ja mikä on oikeudenmukaista.

Ehdotan kolmea toimenpidettä:

A) Laajennetaan näyttelypalkkiojärjestelmä kattamaan taidemuseoiden lisäksi kaikki epäkaupalliset ammattitaiteilijoiden näyttelypaikat.

Näyttelypalkkiojärjestelmä on suurin kuvataidepoliittinen edistysaskel moneen vuoteen ellei peräti vuosikymmeniin. Näyttelypalkkiojärjestelmä parantaa sekä taiteilijoiden asemaa että kuvataidepalvelujen laatua. Järjestelmää on syytä laajentaa myös museoiden ulkopuolelle kunnes sen piiriin pääsevät myös kaikki ne ammattikuvataiteilijoiden näyttelyt, jotka ovat esillä epäkaupallisissa gallerioissa, taidehalleissa ja vastaavissa.  Epäkaupallinen tarkoittaa tässä niitä gallerioita tai muita näyttelypaikkoja, joiden pääasiallinen rahoitustapa tai tärkein päämäärä ei ole teosmyynti.

Kirjoitin muuten pari vuotta sitten tähän liittyvän tekstin, jossa valaisin näyttelypalkkiojärjestelmän ideaa ja tarvetta: ”Tartteeks tästä maksaa, mähän vaan katson?”^[ix]

Suomen Taiteilijaseuran laskelmien mukaan näyttelypalkkiojärjestelmän laajentaminen kattamaan museoiden lisäksi muutkin epäkaupalliset, ammattitaiteilijoiden näyttelypaikat vaatisi näyttelypalkkiomäärärahan nostamisen valtion budjetissa nykyisestä yhdestä miljoonasta eurosta noin 2,8 miljoonaan euroon.^[x]

Vaikka näyttelypalkkiojärjestelmän käyttöönotto on ollut suuri ilonaihe taiteilijoille ja merkittävä voitto koko kuvataidealalle, on tuntunut vähän nololta juhlia näin pientä saavutusta. Miljoona euroa on pikkuraha, kun sitä vertaa vaikkapa 15,6 miljoonan euron pottiin, joka jaetaan lainauskorvauksina lähinnä kirjallisuuden kirjastolevityksestä joka vuosi.^[xi] Periaatteen tasolla näyttelypalkkiojärjestelmä on silti kuvataiteelle merkittävä muutos, sillä kaikki askeleet siihen suuntaan, että taiteilija saisi rahaa näyttelytoiminnasta, eikä vain teosmyynnistä, ovat tärkeitä.

Jos näyttelypalkkiojärjestelmä on teille vieras, ettekä ole ehtineet tutustua raporttiin, johon järjestelmä perustuu^[xii], niin kerron tässä sen sisällön tiivistetysti. Suosituksen mukaan näyttelypalkkion taiteilijakohtainen suuruus vaihtelee 500 eurosta 10 000 euroon, näyttelyn laajuuden ja osallistuvien lukumäärän mukaan. Tietojeni mukaan useimmiten maksettava summa on kuitenkin vain 500 tai tuhat euroa per taiteilija. Se on vähän, kun ottaa huomioon, että taiteilija on todennäköisesti käyttänyt yhden teoksen tekemiseen viikkoja tai kuukausia ja kokonaisen näyttelyn tekemiseen tyypillisesti vuoden tai kaksi. Toisaalta näyttelypalkkiojärjestelmän perusteluissa todetaankin, ettei palkkio ole korvaus taideteosten valmistamisesta, vaan vain muusta, ei-taiteellisesta käytännön työstä, jota taiteilija joutuu näyttelyn vuoksi tekemään. Siksi summa, joka vastaa yhtä luentopalkkiota tai muutaman päivän työpanosta, on aivan kohtuullinen. Malli jättää kuitenkin edelleen auki suuren kysymyksen: mistä taiteilijan ajatellaan saavan palkkion suurimmasta työpanoksestaan, eli taideteosten tekemisestä?

Vielä yksi huomio näyttelypalkkiojärjestelmästä. Tällä hetkellähän se toimii niin, että museot (ja nyt myös muut valtiolta avustusta saavat näyttelynjärjestäjät) hakevat Museovirastolta joka vuosi erillismäärärahaa, jotta pystyvät maksamaan näyttelypalkkiot taiteilijoille. Siksi museoiden näyttelysopimuksissa on ehto, jossa todetaan, että näyttelypalkkio maksetaan, jos siihen saadaan erillistä rahoitusta. Ratkaisu on ymmärrettävä, sillä jotta museot uskalsivat lähteä järjestelmään mukaan, ne tarvitsivat takuun siitä, että joutuvat maksamaan palkkioita vain jos saavat lisää rahaa sitä tarkoitusta varten. Pysyvänä järjestelynä tämä on kuitenkin epälooginen ja epäoikeudenmukainen. Eihän maailma toimi niin, että ostetaan palveluita tai tavaroita ja todetaan ostohetkellä, että ”Heippa, mä maksan tän sitten myöhemmin, jos satun saamaan siihen tarkoitukseen rahaa.” Siksi näyttelypalkkiojärjestelmä on ennemmin tai myöhemmin siirrettävä museoiden perusbudjetin sisään, jolloin palkkioiden maksamisesta tulee yhtä varmaa kuin lämmityskulujen tai museon oman henkilökunnan palkkojen maksamisesta.

B) Viedään museoiden taidekokoelmat verkkoon ja maksetaan siitä lain edellyttämät tekijänoikeuskorvaukset taiteilijoille.

Kokoelmat verkkoon -sopimus pitää vakiinnuttaa.^[xiii] Sen piirissä on ollut peräti 44 suomalaista taidemuseota, jotka ovat sopimuksen ansiosta voineet laittaa nettiin 31 000 taideteosta 3 800 taiteilijalta. Sopimus on kuitenkin ollut määräaikainen, sillä sen rahoitus on perustunut OKM:n myöntämään väliaikaiseen erillismäärärahaan. Jotta museot voivat jatkossakin viedä kokoelmiaan verkkoon — ja pitää kansalaisten ulottuvilla jo verkkoon viemänsä kokoelmat — on museoiden saatava pysyvä rahoitus tälle toiminnalle, sillä se ei ole projekti, vaan kiinteä osa nykyaikaisen taidemuseon toimintaa. Kuvaston ehdotuksen mukaisesti valtion budjettiin pitäisi sisällyttää ”1,5 miljoonan euron määräraha, joka korvaa taiteilijoille museoiden kokoelmissa olevan taiteen digitaalista käyttöä ja mahdollistaa julkisten kokoelmien avaamisen verkkoon myös jatkossa”.

C) Luodaan taiteilijoille oikeus sopia heille maksettavista palkkioista järjestöjensä kautta — ja vahvistetaan tekijänoikeuskorvausten kollektiivista sopimista.

Jos taiteilija joutuu neuvottelemaan korvauksista, palkkioista ja palkoista yksin, hänen on vaikea saada kunnon korvausta työstään ja teostensa käytöstä. Jos taiteilija neuvottelee teoksensa hinnasta vaikkapa yksittäisen taidekeräilijän kanssa, niin ongelmaa ei ole, sillä tilanne on symmetrinen: minä myyn, sinä ehkä ostat, jos et, niin voin myydä jollekin toiselle. Tilanne on toinen, kun sovitaan taiteilijoille maksettavista käyttökorvauksista, palkoista ja palkkioista. Silloin pöydän toisella puolen on iso organisaatio tai organisaatioiden kattojärjestö, tai iso, ylikansallinen digitaalinen alusta — tai valtio. Yksittäisen taiteilijan neuvotteluasema on silloin niin heikko, ettei mitään neuvotteluja edes käydä, vaan isompi osapuoli käytännössä vain sanelee ehdot ja summat. Siksi taiteilijat tarvitsevat nykyistä useammin mahdollisuuden niin sanottuun kollektiiviseen sopimiseen, eli siihen heitä edustavat järjestöt voivat neuvotella hinnoista ja sopimusehdoista.

Perinteisesti tätä on Suomessa karsastettu, sillä taiteilijat on nähty tässä suhteessa yrittäjinä, minkä vuoksi kollektiivista sopimista on pidetty kilpailulainsäädännön vastaisena: ”Kollektiivinen sopiminen? Sehän olisi pyrkimys luoda lainvastainen, markkinoiden toimintaa häiritsevä kartelli!”

Joitakin poikkeuksia tähän on, esimerkiksi tekijänoikeuskorvauksista on usein sovittu taiteilijoita edustavien järjestöjen kanssa. Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvasto neuvottelee taiteilijoiden puolesta korvaustasosta, valvoo taideteosten tekijänoikeudenalaista käyttöä, perii korvaukset ja tilittää ne taiteilijoille. Jos tämä kollektiivisen sopimisen malli ei olisi käytössä, yksittäisen kuvataiteilijan olisi mahdotonta pysysä kärryillä siitä, missä ja miten hänen teoksiaan käytetään, ja korvaukset joita hän pystyisi itsekseen neuvottelemaan olisivat paljon pienempiä kuin Kuvaston kollektiivisesti neuvottelemat.

Tekijänoikeuskorvauspuolellakin on silti paljon kehitettävää, sillä monilla taidealoilla tekijänoikeusjärjestöt tyytyvät taiteilijoiden kannalta epäreilun pieniin korvaustasoihin — jotta saavat edes pienen korvauksen kerättyä. Toinen puute on se, että läheskään kaikesta taideteosten käytöstä, jonka tekijänoikeuslain mukaan pitäisi kuulua korvausten piiriin, ei nykyisellään makseta tekijälle mitään.

Kollektiiviselle sopimiselle pitäisi antaa paljon nykyistä enemmän tilaa myös muissa kuin tekijänoikeuskorvausasioissa. EU on viime vuosina tehnyt useita päätöksiä, jotka antavat siihen mahdollisuuden. EU on nyt linjannut, että kilpailulainsäädäntö estää kollektiivisen sopimisen paljon harvemmin kuin aiemmin on uskottu.^[xiv] Mistä uusi tulkinta johtuu? Siitä, että yksinyrittäjien, itsensätyöllistäjien ja freelancereiden osuus työtä tekevästä väestöstä kasvaa hurjaa vauhtia ja heidän asemansa suhteessa työnantajiin, tilaajiin ja myös kuluttajiin on usein erittäin heikko.

Taiteilijoiden neuvotteluaseman parantaminen ei ole mahdollista ilman valtion ja EU:n johdolla tehtäviä rakenteellisia muutoksia muun muassa siihen, miten lakeja tulkitaan. Siksi Kulttuuripoliittisessa selonteossakin olisi tärkeää käsitellä näitä asioita. Kun selonteossa pohditaan kulttuurin rahoitusta, ei pidä jäädä vain miettimään mikä on tulevaisuudessa valtion, kuntien, säätiöiden ja kaupallisten toimijoiden rooli, vaan vähintään yhtä tärkeää on pohtia miten taiteen talouden pelisääntöjä olisi hyvä kehittää ja miten taiteilijoiden asemaa työmarkkinoilla ja neuvottelupöydissä olisi oikeudenmukaista vahvistaa.

Jos taiteilijat pystyisivät käyttämään kollektiivista sopimista nykyistä enemmän, taiteen talous olisi aivan toisella tolalla kuin nykyään. Kollektiivista sopimista käyttäen taiteilijat pystyisivät esimerkiksi pysäyttämään ja kääntämään sen tuhoisan kehityksen, jossa monistettavan tai tallennemuotoisen taiteen yksikköhinnat ovat painuneet aivan liian alas. Miten niin liian alas? Siten niin, että yhden kirjan, digitaalisen tallenteen, striimin tai muun vastaavan hinta on niin alhainen, että taiteilijan on vaikea tulla niistä saamillaan tuloilla toimeen, vaikka hänellä olisi valtava yleisö. Kannattavuusraja — se kuinka monta levyä, kirjaa tai muuta vastaavaa pitää myydä, jotta toiminta olisi kannattavaa — on karannut kangastukseksi horisonttiin. Ongelma johtuu viime kädessä siitä, että taiteilijat eivät ole itse päässeet neuvottelemaan hintatasosta, vaan päätökset on tehty heidän päidensä yli, sellaisten suurten organisaatioiden kesken, jotka eivät heitä edusta.

Tämä ilmiö, yksikköhintojen painaminen taiteilijoiden kannalta toivottaman alas, on tietenkin koskettanut ennen kaikkea musiikkia, kirjallisuutta ja elokuvaa, eli taiteita, joiden levitys perustuu tallenteiden tai kopioiden myyntiin. Jos asiaa pysähtyy hetkeksi pohtimaan, niin sama pätee myös kuvataiteeseen: eivät kuvataiteilijat tyhmyyttään ole suostuneet siihen, että heidän työnsä tulokset ovat ilmaiseksi (tai lähes ilmaiseksi) kaikkien ulottuvilla, vaan tähän on päädytty, koska taiteilijat eivät ole päässeet joukkovoimalla vaikuttamaan käytäntöjen muodostumiseen.

Taiteilijoiden olisi tärkeää päästä käyttämään kollektiivista sopimista varsinkin sellaisissa tilanteissa, joissa valtio tai joku muu taho on tähän asti vain sanellut korvaussummat. Informatiivinen esimerkki tästä ovat edellämainitut lainauskorvaukset. Hieno asia sinänsä, että valtio alkoi vihdoin vuonna 2007 maksaa lainauskorvauksia teosten kirjastolevityksestä. (Lainauskorvaus perustuu tekijänoikeuslakiin ja Euroopan Unionin vuonna 1992 antamaan vuokraus- ja lainausdirektiiviin, jota Suomi alkoi noudattaa vasta vuonna 2007, kun EU oli uhannut haastaa Suomen oikeuteen.) Hienoa sekin, että Suomen valtion budjetissa on noin 15 miljoonaa euroa tähän tarkoitukseen joka vuosi. Mutta eikö ole outoa ja epäreilua, että taiteilijoilla ei ole oikeutta neuvotella siitä, mikä olisi kohtuullinen korvaus? Millään muulla alalle tuskin voisi kuvitella maksukäytäntöä, jossa tuote tai palvelu vaihtaa ensin omistajaa ja ostaja sen jälkeen ilmoittaa maksavansa saamastaan tuotteesta sen verran kuin parhaaksi näkee ja minkä verran varoja tarkoitukseen irtoaa. Lainauskorvaus on vaihdellut 25 sentistä 31 senttiin per lainattu kirja (tai muu vastaava). Se on summa, joka saadaan, kun jaetaan lainauskorvauksiin valtion budjetista ohjattu määräraha kunkin vuoden lainausten määrällä. Ymmärrän toki, että lainauskorvauksen kohtuullista tasoa on vaikeampi laskea ja määritellä kuin vaikkapa vesilitran tai perunakilon sopivaa hintaa, mutta silti taiteilijoiden pitäisi päästä neuvottelemaan korvaustasosta, sen sijaan että korvaussumma vain sanellaan heille. Näyttelypalkkio on tässä suhteessa sikäli rohkaiseva poikkeus, että näyttelypalkkioiden euromääräisestä tasosta sovittiin taiteilijajärjestöjen, Museoliiton ja Opetus- ja kulttuuriministeriön yhteisessä työryhmässä. Vaikka kyseessä ovat vain palkkiosuositukset, oli prosessi silti mainio esimerkki entistä paremmasta käytännöstä.

  

Taustatietoa: Kuinka paljon taiteilijat saavat eri taidemuodoissa tuloa teostensa käytöstä — eli jostain muusta kuin teosmyynnistä, lipputuloista ja muusta vastaavasta?

Kaikissa taiteissa taiteilijat saavat tuloa sekä teostensa myynnistä että käytöstä. Teosmyynnillä tarkoitan taulujen, kirjojen, tallenteiden ja pääsylippujen ja muun vastaavan myymistä. Sen lisäksi taiteilijat saavat rahaa teostensa käytöstä, eli siitä, kun heidän teoksiaan esimerkiksi soitetaan radiossa, jaetaan suoratoistopalveluiden kautta, lainataan kirjastoista tai heidän teoksensa ovat esillä taidemuseossa tai museon verkkosivuilla.

Olennaista on periaatteellinen ero. Taidetta voi kuluttaa kahdella tavalla. Taiteen ystävä voi ostaa teoksia tai pääsylippuja — tai vaikkapa katseluoikeuden yksittäiseen elokuvaan yhden vuorokauden ajaksi. Tai hän voi käyttää taidepalveluja käymällä gallerioissa, museoissa ja kirjastoissa tai kuuntelemalla radiota, katsomalla televisiota tai käyttämällä suoratoistopalveluita. Osa näistä palveluista on ilmaisia, eli ne rahoitetaan verovaroin — tai kaupallisella puolella mainostuotoin. Ja osa perustuu kuukausimaksuun, jolla saa lukea, kuunnella tai katsella niin paljon kuin haluaa.

Sellaiset taiteen levityksen muodot, joissa kuluttaja ei hanki taideteoksia omistukseensa eikä maksa pääsylippua, vaan saa taidetta nautittavakseen joko ilmaiseksi tai maksamalla pientä kuukausimaksua, yleistyvät koko ajan. Tämä ei automaattisesti tuhoa taiteilijoiden toimeentulomahdollisuuksia ja on taiteen saavutettavuuden kannalta tietenkin hieno homma, mutta jos taiteilijat eivät pääse itse neuvottelemaan, kollektiivisen sopimisen kautta, mitkä ovat kohtuulliset ehdot ja hinnat, niin suurin osa heistä putoaa köyhyysloukkuun tai joutuu rahoittamaan taiteen tekemisen jollain toisella työllä. Se taas ei ole kenenkään etu, sillä hyvää taidetta on vaikea tehdä harrastuksenomaisesti jonkin toisen ammatin ohessa. Tästä huolimatta taiteilijat saavat näissä lajeissa aina korvauksen, kun heidän tuotoksiaan nautitaan.

Kaikissa taiteissa teoksia nautitaan ja niistä maksetaan molemmilla yllämainituista tavoista, mutta käytöstä maksettavien korvausten määrä ja merkitys vaihtelee rajusti taidelajista toiseen. Myös maksuperiaatteet vaihtelevat. Joskus taiteilijalle maksetaan kertakorvaus, minkä jälkeen levittäjätaho voi mielin määrin jakaa taiteilijan teoksia yleisölle haluamallaan hinnalla tai ilmaiseksi, eikä taiteilija saa enää mitään lisätuloa teoksestaan. Taiteilijoille lähes aina parempi on sellainen sopimus, jossa taiteilija saa tuloa myös teoksen menekin, eli yleisömäärän, eli käytön mukaan.

Käytön mukaan maksettavien korvausten suuruudesta:

KUVATAIDE

Suomessa on 3200 ammattikuvataiteilijaa.

Kuvaston kautta kuvataiteilijoille maksetaan tekijänoikeuskorvauksia (1,15 M€) ja museoviraston kautta näyttelypalkkioita (1 M€), yhteensä 2,15 M€ vuodessa (2022). Lisätietoa jälkimmäisestä löytyy STS:n sivuilta.^[xv]

KIRJALLISUUS

Suomessa on 860 kaunokirjailijaa.

He saavat toimeentuloa tietenkin kirjamyynnistä, mutta sen lisäksi myös esimerkiksi teostensa kirjastolevityksestä ja äänikirjalevikistä.

Sanaston kautta kirjailijoille maksetaan lainauskorvauksia 11,6 M€ vuodessa (2022). Lainauskorvausmäärärahaa on valtion budjetissa kaiken kaikkiaan 15,6 M€ (ilman arvonlisäveroa 14,2 M€, 2023), josta suurin osa menee kirjailijoille, loput, noin 3 M€ menee Teoston ja Kopioston kautta muiden taidelajien tekijöille. Lainauskorvaus on merkittävä suomalaisten kirjailijoiden tulonlähde: vuonna 2018 ne muodostivat jo 27 % heidän kaunokirjallisen työnsä tuloista.^[xvi]

MUSIIKKI

Teoston kautta maksetaan säveltäjille, sanoittajille, sovittajille ja musiikkikustantajille musiikin käyttökorvauksia 70,3 M€ vuodessa (2022). Musiikin esittäjille maksetaan Gramexin kautta 21 M€ vuodessa(2022).^[xvii] Useimmat musiikintekijät saavat toimeentuloa keikkailusta, eli musiikin esittämisestä livenä, ja musiikkiäänitteiden myynnistä. Sen lisäksi he saavat toimeentuloa esimerkiksi teostensa radiosoitosta ja suoratoistosta. Jotkut eivät keikkaile lainkaan, vaan vain säveltävät tai sanoittavat tai tekevät levyjä. Jotkut eivät tee äänitteitä, vaan keskittyvät vain keikkailuun. Kaikille kuitenkin maksetaan. Ihmiset kuluttavat valtavat määrät musiikkia ja suurin osa siitä on tallennemusiikkia, äänitteitä. Yleisesti ymmärretään, ettei musiikki voi olla ilmaiseksi kaikkien saatavilla, vaan musiikintekijöille pitää maksaa, tavalla tai toisella. Musiikintekijöiden saamat korvaukset ovat usein epäreilun pieniä, mutta en ole kuullut kenenkään sanovan muusikolle: ”Tartteeks tästä muka maksaa, mähän vaan kuuntelen?” Vaikka suoratoistosta maksetaan hävyttömän vähän, ei se kuitenkaan ilmaisjakelua ole, ja on mahdollista, että musiikintekijät voimautuvat tulevaisuudessa niin, että pystyvät nostamaan suoratoistokorvaukset sellaiselle tasolle, että niistä saatavat tulot riittävät elämiseen sellaisellekin musiikintekijälle, jolla ei ole kansainvälistä, miljoonissa laskettavaa yleisöä.

ESITTÄVÄT TAITEET & AUDIOVISUAALISET TAITEET

Esittävien taiteiden ja audiovisuaalisten taiteiden tekijät ja opiskelijat kuuluvat järjestöjensä kautta Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liittoon (Teme), jossa on 4400 jäsentä.^[xviii] Esittävissä taiteissa tekijänoikeuskorvausten ja muiden vastaavien merkitys on pienempi kuin kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja musiikissa, sillä esittävissä taiteissa tekijöille maksetaan aina palkkaa, ellei työtä tehdä apurahan turvin. Silti tekijänoikeuskorvauksilla on suuri merkitys esimerkiksi näyttelijöille, jotka teatterityön rinnalla tai sijaan tekevät elokuvatöitä tai vaikkapa lukevat äänikirjoja. Myös liikkuvan kuvan tekijät saavat toimeentuloa teostensa televisio- ja suoratoistolevityksestä — eivät ainoastaan elokuvateatterilevityksestä ja tallenteiden myynnistä. Elokuva ja muut audiovisuaaliset taiteet (eli kuvaa ja yleensä myös ääntä sisältävät tallenteet) kuitenkin poikkeavat muista taidealoista merkittävästi, sillä ne ovat yhtä paljon teollisuuden kuin taiteen aloja. Niissä tekijöiden toimeentulo tulee ennen kaikkea esitysoikeuksien myymisestä. Elokuvateatteri-, televisio- ja suoratoistolevityksestä maksetaan aina tuotantoyhtiöille ja sitä kautta myös tekijöille. Audiovisuaalisten taiteiden maailma muistuttaa normaalia työ- ja tuotantoelämää: kaikista tuotteista maksetaan, eikä kukaan tee työtä ilmaiseksi, vaan lähtökohtana on, että jokaisesta työtunnista maksetaan ammattitaidon edellyttämää palkkaa. Toki näissäkin lajeissa on taloudellisia epäoikeudenmukaisuuksia, mutta ei sentään sellaista määrää tavaksi tullutta ilmaistyötä ja ilmaisjakelua, kuin kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Vaikka AV-alalla maksetaan työstä aina palkkaa, silti sielläkin koetaan, että tekijänoikeuskorvauksilla pitäisi olla paljon nykyistä suurempi merkitys taiteilijoiden tulonlähteenä. AVATE:n (Audiovisuaalisen alan tekijät ry) puheenjohtaja, elokuvaohjaaja Saara Cantell muotoilee asian näin:

”Tekijänoikeuksien pitäisi olla se luottoperusta, johon elokuva-alan keskeiset taiteelliset tekijät voivat toimeentulonsa nojata. Mutta välillä tuntuu, että me elokuva-alan taiteellisesti vastaavat tekijät suhtaudumme tekijänoikeuskorvauksiin kuin johonkin ylimääräiseen, yllättävään lahjaan tai pieneen arpajaisvoittoon.”^[xix]

—

Ylläoleva vertailu on vain pikainen luonnos. Mielestäni siitä kuitenkin näkyy muun muassa se, miten vähäinen merkitys tekijänoikeuskorvauksilla ja muilla käyttöön tai nautintoon perustuvilla maksuilla on kuvataiteen taloudessa. Tältä osin kuvataiteen talous — varsinkin kuvataiteilijan talous — on vielä lapsenkengissään. Toivottavasti se kasvaa niistä ulos, sillä taiteen levitys- ja nautintatavat kaikissa taiteissa muuttuvat jatkuvasti siihen suuntaan, jossa taiteesta maksetaan käytön mukaan sen sijaan että ostettaisiin yksittäisiä esineitä tai tallenteita. Jos kuvataide jää tämän kehityksen ulkopuolelle, siitä tulee reliikki: taidemuoto, jonka talous perustuu uniikkien, fyysisten esineiden kauppaan. Se olisi nurinkurista ja kuvataiteelle vahingollista.

 

 

2. KUVATAITEILIJOILLE TYÖPAIKKOJA

Ehdotan kahta toimenpidettä:

A) Taidemuseolaitosta olisi hyvä kehittää niin, että museot alkaisivat palkata taiteilijoita taiteellisiin töihin.

Kun taiteilijalla on tulossa museoon näyttely, museo voisi sitä ennen palkata taiteilijan kolmeksi kuukaudeksi tai puoleksi vuodeksi töihin. Koska taiteilija joka tapauksessa työstää näyttelyynsä tulevia teoksia pitkään ennen näyttelyä, olisi loogista ja oikeudenmukaista, että näyttelyn järjestäjä, siis museo, maksaisi edes osan tästä työstä. Taiteilijalla säilyisi tekijänoikeus ja omistusoikeus työhönsä. Kyse ei siis olisi tilausteosten teettämisestä ja ostamisesta, vaan sen työn rahoittamisesta, jolla taiteilija tekee ne ”taiteelliset sisällöt”, jotka hän lainaa museon käyttöön näyttelyn ajaksi.

Tämä olisi merkittävä parannus nykyiseen tilanteeseen, sillä tällä hetkellä taiteilija saa museoon tekemästään taiteellisesta työstä varmuudella vain tekijänoikeuskorvauksen, joka vastaa suuruudeltaan paremminkin luentopalkkiota kuin palkkiota kuukausia tai vuosia kestäneestä taiteellisesta työstä. On syytä edelleen muistaa, että näyttelypalkkio ei ole korvaus taiteellisesta työstä (paitsi poikkeustapauksissa), vaan näyttelyn järjestämiseen liittyvästä ei-taiteellisesta työstä, muutaman päivän tai yhden viikon suuruisesta työpanoksesta. Ja on syytä muistaa, että vaikka museot ostavat teoksia, on teoshankinta aina poikkeus — useimmista järjestämistään näyttelyistä, joihin museo lainaa teoksia taiteilijalta tai taiteilijoilta, museo ei osta yhtään teosta.

Ne muutamat museonjohtajat, joiden kanssa olen jutellut tästä ideastani, ovat kovasti siitä tykänneet. Lainaus eräältä heistä: ”Joo, tuo olisi hieno askel eteenpäin. Onhan se nykyään vähän noloa, kun me tehdään taiteilijan kanssa näyttelysopimus, jolla me saadaan ne sisällöt melkein ilmaiseksi, ja sitten me sanotaan sille taiteilijalle kannustavasti vaan, että ’Toivottavasti saat ennen näyttelyä apurahan tai jonkun teoksen myytyä, jotta pystyt sit rahoittamaan näyttelysi täällä.’ Se tuntuu aika epäreilulta.”

Taidemuseolaitosta olisi hyvä kehittää tähän suuntaan niin, että museoiden henkilötyövuosista varattaisiin osa taiteilijoiden palkkaamiseen. Kyse ei ole nollasummapelistä: en tarkoita, että museoiden pitäisi potkaista osa henkilökunnasta ulos ja palkata siten säästyneellä rahalla taiteilijoita, vaan että museot tarvitsevat merkittävää lisärahoitusta voidakseen palkata taiteilijoita.

Näyttelyitä on jatkossa järkevää ajatella pitkäkestoisina tapahtumina, joihin taiteilija tekee taiteelliset sisällöt. Se, että museo tai joku muu taho saattaa ostaa näyttelystä teoksen, tai että taiteilija saattaa saada näyttelyä varten apurahan tai saattaa saada näyttelyn ansiosta apurahan näyttelyn jälkeen, ei muuta sitä tosiasiaa, että taiteilijan kuuluisi aina ja  varmuudella saada näyttelyä varten tekemistään taiteellisen työn tunneista kohtuullinen palkka tai muu korvaus. Tämä tarve lisääntyy entisestään tulevaisuudessa, sillä yhä suurempi osa taideteoksista on väliaikaisia, osallistavia, tapahtumallisia tai muuten jotain sellaista, joka ei museoesineen muotoon taivu. Teosta, joka ei ole pysyvä esine tai tallenne, ei voi ostaa kokoelmiin, joten sen tekemistä ei myöskään voi rahoittaa taidekaupalla. Sen tekemisestä on pitää maksaa palkkaa. Suomen Taiteilijaseura on muuten jo pilotoinut taiteilijoiden työsuhteista työtä Nuorten Näyttelyn yhteydessä Helsingin Taidehallissa viime vuonna ja julkaissut kokemusten perusteella oppaan: Opas taiteilijan työllistämiseen työsuhteella.^[xx]

B) Kuvataiteilijoille on hyvä luoda työpaikkoja myös taidemaailman ulkopuolelle.

Kuvataidealaa kannattaa kehittää niin, että taiteilijan palkkaaminen tekemään taiteellista työtä ei-taiteelliseen organisaation sisällä yleistyy tuiki tavalliseksi toimintatavaksi.  Ei-taiteelliselle organisaatiolle voi olla hyötyä siitä, että se palkkaa taiteilijan tekemään taiteellista työtään organisaation sisällä.

Tätä ilmiötä on kuvattu muun muassa termeillä organisaatiotaiteilija, TOO (taiteilija osana organisaatiota), AIO (artist in organisation)^[xxi] ja kuntataiteilija. Suomessa on jo niin pitkään palkattu taiteilijoita kuukausipalkalla määräaikaisiin työsuhteisiin ei-taiteellisiin organisaatioihin, että kyse ei ole enää vain kokeiluista. Yrityksillä, kunnilla, valtiolla ja säätiöillä — ja monilla taiteilijoilla — on asiasta jo paljon kokemusta. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tutkinut ja kokeillut organisaatiotaiteilija-mallia muun muassa Kuntakuvataiteilija – kuvataiteen ammattilaiset kuntien kehittäjinä -hankkeessa^[xxii], yhdessä kuntien, ammattikorkeakoulujen ja taiteilijoiden kanssa, ja esimerkiksi Maaseudun Sivistysliitto on pilotoinut tahollaan samaa Organisaatiotaiteilija-palvelussaan^[xxiii].

Kokemukset ovat olleet myönteisiä. Organisaatioissa on koettu taiteilijan läsnäolo, työ ja kontribuutio organisaation toimintoihin hedelmälliseksi sekä työntekijöiden että asiakkaiden kannalta. Ja toisin kuin monet taiteilijat ovat pelänneet, tietääkseni missään organisaatiossa ei ole yritetty määräillä taiteilijan työn sisältöä ja suuntaa, vaan taiteellinen vapaus on säilynyt. Ja toisaalta: taiteilijat eivät myöskään ole tehneet mitä lystää ympäröivästä organisaatiosta piittaamatta, vaan ovat itse keksineet sellaisia taiteellisen työn tapoja, jotka ovat olleet antoisia ympäröivälle organisaatiolle.

Organisaatiotaiteilijan tai kuntataiteilijan työpaikat, vaikkapa yhden vuoden mittaiset työsuhteet, ovat tehokas tapa sekä tuottaa taidetta että nivoa se hedelmällisellä tavalla osaksi organisaation toimintaa ja kansalaisten elämää. Nämä työpaikat ovat erityisesti tarpeen kuvataiteen ja kirjallisuuden aloilla, joissa työpaikkoja perinteisesti ei juurikaan ole.

Esittävän taiteen ja musiikin puolella tilanne on aivan toinen. Suomessa on 33 sinfoniaorkesteria tai vastaavaa^[xxiv] ja 73 teatteria^[xxv], jotka saavat suurimman osan rahoituksestaan valtiolta tai kunnilta. Taidemuseoita on 69, mutta niissä ei ole taiteilijoita töissä — ei ainakaan tekemässä taiteellista työtä.^[xxvi]Orkesterit ja teatterit työllistävät valtavan määrän omien alojensa taiteilijoita, pysyviin tai määräaikaisiin työsuhteisiin. Aika pienilläkin paikkakunnilla on usein teatteri tai orkesteri, joka työllistää joukon taiteilijoita ja nivoo heidät yhteen seudun asukkaiden kanssa. Mutta kuntataiteilijakokeiluja lukuun ottamatta yhdessäkään kunnassa ei ole kuvataiteilijaa tai kirjailijaa tekemässä työsuhteista työtä.

Siihen, miksi eri taidemuotoja kohdellaan näin eri tavoilla, on monia syitä. Eräs ilmeisimmistä on se, että kuvataidetta ja kirjallisuutta tehdään perinteisesti yksin, muita taidemuotoja ryhmätyönä. Ryhmätyönä tehtäviä taideteoksia varten on ollut järkevää perustaa työryhmiä, laitoksia ja tuotantoyhtiöitä — ja niihin työpaikkoja.

Yksin omissa kammioissaan puurtaville kuvataiteilijoille ja kirjailijoille työpaikkoja ei ole syntynyt. Heidän kohtalonsa on ollut leikkiä yksityisyrittäjää, joka myy tuotteitaan kustantajien kautta lukijoille ja gallerioiden kautta keräilijöille. Se on ollut sikäli leikkimistä, että hyvin harva heistä on koskaan Suomessa myynyt niin paljon tauluja (tai vastaavia) tai kirjoja, että olisi saanut siitä päätoimeentulonsa. Sen sijaan he ovat perinteisesti rahoittaneet työnsä jollain toisella, ei-taiteellisella työllä, tai apurahoilla. Kirjailijaliiton tulotutkimuksen mukaan suomalaisen kaunokirjailijan saa kirjailijan työstä, eli kirjamyynnistä ja tekijänoikeuskorvauksista, noin 1700 euroa vuodessa (2023).^[xxvii] Se on noin puolet suomalaisten mediaanitulosta kuukaudessa. Toisin sanoen, keskivertokirjailija tienaa kirjailijantyöllään kahdeskymmenesneljäsosan siitä mitä keskivertosuomalainen. Kuvataiteilijoista ei ole vastaavaa täsmätietoa, mutta oman arvioni mukaan kuvataiteilijoiden vuosiansiot ovat suunnilleen samalla tasolla kuin kirjailijoiden.

Laskutoimitukseni: Framen tilastojen mukaan^[xxviii] gallerioiden teosmyynti on 9,8 milj. euroa vuodessa (2023). Taidelainaamojen liikevaihto 2 milj. euroa vuodessa (2023). Taidetta myydään siis noin 12 miljoonalla vuodessa. Jos tuo summa päätyisi kokonaisuudessaan taiteilijoille, niin rahaa tulisi vuodessa keskimäärin 3750 € per taiteilija, sillä Suomessa on 3200 ammattikuvataiteilijaa. Galleriat kuitenkin pidättävät itsellään 30-50 % teosten myyntihinnasta ja osa Suomessa myydystä taiteesta on ulkomaalaista, joten arvioin suurpiirteisesti, että vain noin puolet myyntituloista päätyy taiteilijoille. Silloin kuvataiteilijan vuosiansio on yhtä huono kuin kirjailijan. Jos lisäksi ottaisi huomioon ammatinharjoittamisen tyypilliset kulut — taiteilijatarvikkeet ja työhuoneen vuokran — on kuvataiteilijan työ vielä heikommin kannattavaa kuin kirjailijan: vuositulo on monilla, ehkä useimmilla, miinusmerkkinen, vaikka ei laskisi omille työtunneilleen mitään hintaa.

Yksi hyvä keino muuttaa tilannetta olisi luoda työsuhteista työtä varsinkin kuvataiteilijoille ja kirjailijoille.

Oma toistuva havaintoni muuten on, että esimerkiksi kunnalla on paljon enemmän intoa palkata vaikkapa kuvataiteilija puoleksi vuodeksi töihin kuin antaa kuvataiteilijalle puolen vuoden apuraha. Päättäjien ja kuntalaisten kannalta on varmaankin niin, että apurahan myöntäminen tuntuu lahjalta tai köyhäinavulta, jonka peruste on epäselvä: ”Miks me annettais sille rahaa, jotta se vois vain ittekseen taiteilla mitä huvittaa? Miksei se voi mennä oikeisiin töihin?” Sen sijaan jos kunta palkkaa saman henkilön samaksi ajaksi samalla rahalla tekemään taidetta palkkatyönä, fiilis on usein paljon parempi: ”Nyt meillä on puolen vuoden ajan oma taiteilija töissä! Saas nähdä mitä se saa aikaan ja miten se työnsä meidän elämään ujuttaa ja tulokset meille esittelee.”

3. VAALITAAN JA KEHITETÄÄN APURAHAJÄRJESTELMÄÄ

Suomessa vuonna 1968 lanseerattu taiteilija-apurahajärjestelmä on hieno saavutus, jota kannattaa vaalia ja edelleen kehittää.

Valtion kulttuuribudjetti on viime vuosina vaihdellut 430 ja 460 miljoonan välillä.^[xxix] Taiteilija-apurahojen osuus siitä on 13,6 miljoonaa, eli alle 3 prosenttia.^[xxx]

Silti monissa taidemuodoissa työskentelyapurahat ovat ehkä jopa tärkein taiderahoituksen muoto. Näin mielestäni on kuvataiteessa ja kirjallisuudessa sekä esittävien taiteiden ja klassisen musiikin niin sanotulla vapaalla kentällä (eli laitosteattereiden ja orkestereiden ulkopuolella). Toisin sanoen, taitelija-apurahat ovat elintärkeä taiteen tekemisen rahoitustapa kaikissa niissä taidemuodoissa, joissa taiteilijoille on vain vähän tai ei ollenkaan kuukausipalkkaisia työpaikkoja. Ilman apurahajärjestelmää Suomessa ei olisi yhtään päätoimista runoilijaa ja vain kourallinen päätoimisia nykytanssijoita ja ehkä vain yksi päätoiminen niin sanotun taidemusiikin säveltäjä. Myös suuri osa kuvataiteesta tehdään työskentelyapurahan turvin.

Apurahataiteilijoiden määrä on silti yllättävän pieni. Noin 1500 taiteilijaa saa tällä hetkellä taiteilija-apurahaa Suomessa, kaikki taidemuodot mukaan lukien. Tieto on peräisin MELA:n tilastoista, sillä kaikkien taiteilijoiden, jotka saavat vähintään neljä kuukautta kestävää apurahaa pitää ottaa eläkevakuutus MELA:lta apurahakauden ajaksi. Noista 1500 henkilöstä noin 400 on yksivuotisella apurahalla ja vain 200 nauttii sitä pidempää, tyypillisesti 3- tai 5-vuotista apurahaa. Se on yllättävän vähän, kun sen suhteuttaa Suomen väkilukuun tai vähän konkreettisemmin taiteilijoiden määrään. Suomessa on noin 25 000 eri alojen taiteilijaa. Heidän määränsä voi laskea hieman eri tavoin, mutta tuo luku saadaan, kun lasketaan yhteen eri alojen taiteilijajärjestön kattojärjestön Forum Artisin jäsenjärjestöjen jäsenmäärät.^[xxxi]

Väitän, että työskentelyapuraha on ylivoimaisesti kustannustehokkain tapa rahoittaa taiteilijoiden työtä. Taiteilijat ovat keskimäärin erittäin pitkälle koulutettuja ammattilaisia, jotka tekevät työtä erittäin kilpaillulla alalla. Myös apurahat ovat ankarasti kilpailtuja: noin joka kymmenes hakija saa taiteilija-apurahan. Millä muulla alalla saisi näin tarkan seulan läpi valikoituneita ammattilaisia töihin 2153 € kuukausikorvauksella? Se on toki verovapaata tuloa ja säätiöiden maksamat apurahat voivat olla selvästi tuota isompia — esimerkiksi Koneen Säätiön työskentelyapurahojen suuruudet ovat 2700 €, 3200 € ja 3800 € kuukaudessa (mutta verovapaata vain ensin mainittuun valtion apurahatasoon asti). Mutta suomalaisten mediaanitulo on jossain 3100 ja 3400 € välillä, kuukaudesta riippuen.^[xxxii]

Olen viime aikoina kuullut yllättävän paljon kritiikkiä apurahajärjestelmää kohtaan jopa apurahoja myöntäviltä tahoilta. Eräs apurahoja jakavan säätiöiden edustaja esimerkiksi kysyi minulta: ”Hei Teemu, miten me voitais kehittää tätä taiteen rahoitussysteemiä? Kun musta tuntuu, että apurahojen jakaminen on vähän kuin kantais kaivoon vettä. Taiteilijat hakee ja hakee ja tekee sillä rahalla sitä taidetta, vuodesta toiseen, eikä ne tunnu koskaan pääsevän niinku kaupallisesti jaloilleen — siis silleen, et ne pärjäis ilman apurahoja. Onks täs mitään järkeä?”

Selitin hänelle, että apurahat eivät ole köyhäinavustuksia tai starttirahaa, johon taiteilija turvautuu uransa alussa tai taloudellisessa aallonpohjassa, kunnes pääsee ’taloudellisesti jaloilleen’ ja alkaa tienata kuin normaali yksityisyrittäjä. Apurahat ovat monissa taidemuodoissa ja monille taiteilijoille ainoa tarjolla oleva säännöllinen kuukausitulo. Apuraha on pienehkö ja määräaikainen ja sitä vaikea saada, mutta jos sen saa, niin se antaa taiteilijan keskittyä täysipäiväisesti taiteelliseen työhön.

Suomen olisi hyvä olla apurahajärjestelmästään yhtä ylpeä kuin kirjasto- ja koululaitoksestaan. Apurahajärjestelmä on potentiaalisesti myös hieno kulttuuripoliittinen vientituote — ei siinä mielessä, että Suomi voisi sitä myymällä saada rahaa, vaan siinä mielessä, että sitä olisi syytä esitellä ulkomailla hyvänä mallina ja käytäntönä, jota on Suomessa kehitetty vuodesta 1968, ja joka on osoittautunut taiteellisesti erittäin hyödylliseksi ja taloudellisesti erittäin kustannustehokkaaksi. Siitä huolimatta — tai juuri siksi  — järjestelmää olisi hyvä edelleen kehittää.

Ehdotan viittä toimenpidettä:

A) Tuplataan apurahojen osuus kulttuuribudjetista.

Se tarkoittaa niiden osuuden nostamista viiteen tai kuuteen prosenttiin ja Taike:n työskentelyapurahapotin kasvattamista 13,6 miljoonasta ainakin 25 miljoonaan euroon. Tätä voi perustella sillä, että työskentelyapurahat ovat osoittaneet tarpeellisuutensa ja kustannustehokkuutensa jo moneen kertaan. Toinen syy korotustarpeeseen on hakupaineen nousu: taiteilijoiden määrä on kasvanut niin paljon, että apurahan saamisesta on tullut yhä vaikeampaa. Kun nyt vain joka kymmenes hakija saa apurahan, on tilanne freelancer-taiteilijoille kohtuuttoman vaikea.

B) Nostetaan valtion taiteilija-apuraha suomalaisten mediaanitulon tasolle.

Kun apurahajärjestelmä lanseerattiin vuonna 1968, oli apurahan kuukausierä isompi kuin suomalaisten silloinen mediaanitulo. Apuraha siis teki taiteilijasta keskituloisen tai jopa hieman vauraamman. Nyt apurahan kuukausierä nostaa apurahansaajan vain juuri ja juuri köyhyysrajan yli.

Euroopassa yleisesti käytetty köyhyyden määritelmähän on, että henkilön on vaikea tulla toimeen — eli hän on köyhä — jos hänen kuukausitulonsa ovat alle 60 % mediaanitulosta. Pieni laskutoimitus: jos suomalaisten mediaanitulo tällä hetkellä on 3100 €, niin tuo 60 prosentin köyhyysraja on silloin 1860 €. Valtion apuraha, 2153 € on toki tuon yli ja peräti verotonta tuloa, mutta jos kuvataiteilija maksaa apurahallaan työhuoneensa ja materiaalinsa, hänelle jää elinkustannuksiin käytettäväksi niin vähän, että hän todennäköisesti jää edellämainitun köyhyysrajan alle.

Apurahan tason nostaminen mediaanitulon tasolle olisi edistysaskel monella tapaa. Jos apurahan taso sidottaisiin suomalaisten mediaanituloon, ei se enää voisi jäädä jälkeen yleisestä tulokehityksestä siten kuin se heti vuoden 1968 jälkeen alkoi jäädä. Ja kun apuraha oikeasti riittäisi normaalina pidettyyn elämiseen, apurahan saajat voisivat nykyistä paremmin keskittyä taiteelliseen työhön apurahakautensa aikana. Nykyisinhän on niin, että suuri osa apurahataiteilijoista tekee apurahakaudellaan aika paljon sivutoimisia, ei-taiteellisia töitä, koska apuraha ei riitä heidän elinkustannuksiinsa — varsinkaan jos apurahalla joutuu maksamaan myös taiteellisen työskentelyn kustannuksia.

C) Muutetaan työttömyysturvan pelisääntöjä: apurahakauden olisi hyvä kerryttää ansiosidonnaista ja työssäoloehtoa.

Apurahajärjestelmän rinnalla olisi hyvä kokeilla myös taiteilijapalkkaa, mutta jos siihen ei valtiolla nyt ole rahkeita, niin monia taiteilijapalkkajärjestelmän hyviä ideoita voitaisiin toteuttaa joko apurahajärjestelmän puitteissa tai yksinkertaisesti luomalla taiteilijoille työpaikkoja, kuten tekstissäni aiemmin esitin.

Verotuksen ja työlainsäädännön näkökulmasta apuraha ei ole palkkaa, mutta apurahansaajan kannalta se on hyvin lähellä palkkaa, sillä onhan apuraha kuukausittain maksettava korvaus taiteellisesta työstä. Apurahajärjestelmää on jo kehitetty muun muassa siten, että apurahansaajat ovat eläkevakuutettuja Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen kautta, eli apuraha kerryttää eläkettä. Yhtä lailla olisi oikeudenmukaista ja loogista, että apurahavuosi tai -vuodet vaikuttaisivat apurahakauden jälkeiseen sosiaaliturvaan myönteisesti. Nyt näin ei ole, sillä jos taiteilija hakee työttömyysetuutta apurahakauden jälkeen, häntä kohdellaan aivan kuin hän ei olisi tehnyt apurahakaudellaan mitään. Sen sijaan että hän saisi ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa tai edes peruspäivärahaa, hän putoaa yleensä suoraan työmarkkinatuelle. Tämä käytäntö pitää muuttaa. Tämä saattaa kuulostaa liian pieneltä, byrokraattiselta yksityiskohdalta Kulttuuripoliittista selontekoa tekevän työryhmän pohdittavaksi, mutta koska apurahat ovat eräissä taiteissa niin elintärkeä rahoituksen muoto, on tällaisilla apurahajärjestelmän yksityiskohdilla valtava vaikutus varsinkin niihin taidealoihin, joissa työskentelyapurahat muodostavat taiderahoituksen ytimen.

D) Nostetaan kuvataiteen apurahojen myöntöprosentti samalle tasolle kuin taiteissa keskimäärin ja tuplataan näyttöapurahapotti

Kuvataiteessa vain joka kolmastoista hakija saa valtiolta työskentelyapurahan. Taiken tilastojen mukaan taiteilija-apurahoissa myöntöprosentti on keskimäärin 10, mutta kuvataiteessa vain 7,5.^[xxxiii] Se on epäreilua. Kyllä kuvataiteilijoilla pitäisi olla tilastollisesti katsoen yhtä hyvät mahdollisuudet saada apurahaa kuin muidenkin alojen taiteilijoilla on.  Nyt näin ei ole. Eroa on perusteltu sillä, että ”niin suuri osa työskentelyapurahoista menee kuvataiteelle”, mutta minusta perustelu on huono. Kuvataidehakijoita on niin paljon, koska muita tulonlähteitä — esimerkiksi työpaikkoja — on sillä alalla niin vähän. Siksi olisi oikein, että myöntöprosentti nostettaisiin kuvataiteessa vähintään samaan kuin muissa taiteissa keskimäärin.

Näyttöapurahat ovat vain kuvataiteilijoiden ulottuvilla olevia työskentelyapurahoja. Käytännössä ne ovat puolivuotisia apurahoja, joihin valtio käyttää hieman alle miljoona euroa vuodessa.^[xxxiv] Näyttöapurahat ovat erikoinen kuriositeetti kulttuuribudjetissa, mutta toisaalta ne ovat hyvä keino kohdistaa suoraa taiteilijatukea nimenomaan kuvataiteeseen. (Sitäpaitsi, muillakin taidealoilla on aivan vastaavia omia määrärahoja.) Näyttöapurahapotti olisi hyvä kaksinkertaistaa.

E) Vahvistetaan vertaisarvioinnin merkitystä apurahojen jaossa.

Kun suomalainen apurahajärjestelmä tulee ulkomailla puheeksi ammattilaisten kanssa, se herättää yleensä ihailua ja ystävällismielistä kateutta. Kun ihailijoille kertoo, miten matala apurahan kuukausittainen taso on, ja miten pieni osa taiteilijoista saa apurahaa, kateus hieman laantuu.

Aina välillä olen kuullut, varsinkin USA:ssa (ja Venäjällä), myös epäileviä ääniä, jotka puhuvat tähän tapaan: ”Jos valtio ja säätiöt teillä suoraan valitsevat, yksitellen poimien, ne taiteilijat, joille apurahaa suodaan, niin eikös se tarkoita, että taiteilijat ovat valtion, kuntien ja säätiöiden armoilla? Valtio, kunnat (ja säätiöt) tietenkin rahoittavat vain itseään mielisteleviä taiteilijoita tai poliittisesti harmittomia, eli ’neutraaleja’ taiteilijoita ja kitkevät näin kaiken vastarinnan, eikös niin?”.

Vastaan heille, että ei se noin mene, että poliittiset päättäjät eivät Suomessa pääse suoraan vaikuttamaan apurahapäätöksiin, sillä apurahoista päätetään toimikunnissa tai muissa asiantuntijaelimissä, johon värvätään alan ammattilaisia, ja että tapana on kuulla taiteilijajärjestöjä, kun apurahoista päättäviä henkilöitä nimetään, että käytännössä meillä on käytössä vertaisarviointi — ei niin hyvin ja pätevästi järjestettynä kuin tieteen puolella, mutta vähän sinne päin kuitenkin.

Tämä on totta, mutta se on vain osatotuus, sillä ratkaisevaa on tietenkin se, kuka valitsee ne asiantuntijat, jotka apurahapäätöksiä tekevät. Säätiöt ja Opetus- ja kulttuuriministeriö luottavat tässä tietenkin omaan asiantuntijuuteensa, onhan heillä töissä runsaasti henkilöitä, joilla on pitkä ammatillinen kokemus eri taidealoilta. Tästä huolimatta tilanne voisi mielestäni olla selvästi nykyistä parempi ja turvallisempi.

Siksi toivon, että taiteilija-apurahoja koskevaa lakia muutetaan ja täsmennetään niin, että vertaisarviointi varmasti toimii ja nepotismin, korruption ja suoran poliittisen määräilyn vaara estetään.

Mitä muutoksia tämä käytännössä vaatisi? Vain sen, että eri taidealojen taiteilijajärjestöillä (ja myös muilla taideammattilaisten järjestöillä, esim. arvostelijain liitto ja Suomen kuraattoriyhdistys, jne.) annettaisiin nykyistä enemmän valtaa siihen, ketä asiantuntijoiksi nimetään. Tämä on vertaisarviointijärjestelmän tärkein kohta. Nykyisessä mallissa järjestöt voivat kyllä ehdottaa henkilöitä esimerkiksi valtion taidetoimikuntiin, eli ”koko kenttää kuullaan hyvin laajasti”, kuten ministeriö käytäntöä kuvailee, mutta kun ministeriö ei ole sitoutunut nimeämään vähintään puolta taidetoimikuntien jäsenistä ammattitaiteilijoiden järjestöjen ehdottamista henkilöistä, eikä laki sano asiasta mitään, niin kunnon turvaa ei ole.

Se että meillä on hyvänä pidetty käytäntö ja tapa, joka tähän asti on toiminut ilman korruptiota ja katastrofia, ei riitä takaamaan asiantuntevaa päätöksentekoa ja taiteen vapautta tulevaisuudessa. Jos valtaan esimerkiksi nousee taidevihamielinen hallitus, joka ei halua rahoittaa yhteiskuntakriittistä taidetta, mikään nykyinen laki ei estä sitä nimittämästä täysin oman agendansa mukaisia taidetoimikuntia. Todellinen palomuuri puuttuu.

Siksi toivon, että taiteilija-apurahoja koskevaa lakia täsmennettäisiin suunnilleen tällaisella lisäyksellä:

”Opetus- ja kulttuuriministeriö nimittää vähintään puolet apurahapäätöksiä tekevien taidetoimikuntien jäsenistä niiden henkilöiden joukosta, joita eri taidealojen ammattilaisten tärkeimmät järjestöt ovat näihin tehtäviin ehdottaneet. Järjestöt ovat seuraavat: xxx, xxx, …”.

Toinen muutos, joka parantaisi rahoituspäätösten asiantuntevuutta ja kohentaisi taiteen vapautta, olisi se, että valtio ja kunnat alkaisivat käyttää vertaisarviointia nykyistä  enemmän muussakin kulttuuripoliittisessa päätöksenteossa, kuin taiteilija-apurahoja koskevassa. Tällä hetkellähän vain pari prosenttia valtion kulttuurimäärärahoista jaetaan sellaisten prosessien kautta, joissa vertaisarvioinnilla on keskeinen rooli.

4. NOSTETAAN KUVATAIDE RAHOITUSKUOPASTA

Kuvataide on rahoituskuopassa. Monessa tutkimuksessa, muun muassa alussa mainitsemassani Cuporen selvityksessä, on todettu, että taiteilijamäärään ja varsinkin yleisömäärään nähden kuvataiteen osuus valtion ja kuntien taiderahoituksesta on epäreilun ja epäloogisen pieni. Visuaalisten taiteiden osuus valtion kulttuuribudjetista on vain 1 %. Jos taidemuseot lasketaan mukaan, niin osuus nousee neljään prosenttiin.  Esittävien taiteiden osuus on 20 %. Ainakaan taiteilijoiden lukumäärällä tätä eroa ei voi oikeuttaa: visuaalisten taiteiden taiteilijoita Suomessa on noin 4000, musiikintekijöitä 4600, esittävien taiteiden tekijöitä 6200.

Taiteilijoiden kannalta ero on sitä paitsi vielä suurempi, sillä esittävän taiteen ja musiikin puolella taiteilijoille on runsaasti työpaikkoja — kuvataiteessa (ja kirjallisuudessa) ei juuri ollenkaan. Teattereiden ja orkestereiden vuosimenoista noin puolet kuluu taiteellisen henkilökunnan palkkoihin. Taidemuseot sen sijaan eivät — harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta — työllistä taiteilijoita tai rahoita taiteen tekemistä.

Tässä pientä numeraalista vertailua, luvut poimittu Cuporen Visuaaliset taiteet Suomessa -raportista (2023), lähinnä raportin sivulta 45:

• Suomalaisten taidemuseoiden vuosimenoista 4 % on taiteilijoille maksettavaa rahaa, eli teoshankintoja, palkkioita ja tekijänoikeuskorvauksia. Taidemuseoiden vuosibudjetti on yhteensä 82 miljoonaa euroa, mutta sillä ei juurikaan rahoiteta taiteen tekemistä, eikä elätetä taiteilijoita.
• VOS-teattereissa ja Suomen Kansallisteatterissa taiteellisen henkilöstön lukumäärä on yhteensä noin 600 henkilöä, joiden säännöllisen työajan keskimääräinen kuukausiansio on noin 3200 €. Taiteilijoille maksetaan näissä laitoksissa palkkoina yhteensä 20 M€ vuodessa (ilman työnantajakuluja).
• Suomalaisten, valtionavustusta saavien orkestereiden vuosimenot ovat yhteensä 78 miljoonaa euroa. Menoista puolet menee henkilökunnan palkkoihin ja suurin osa henkilökunnasta on taiteilijoita. Lisäksi orkesterit käyttävät tilapäisten muusikoiden palkkoihin 11 miljoonaa euroa, eli suunnilleen saman verran kuin valtio jakaa apurahoina kaikille taiteenaloille yhteensä.
• Esittävien taiteiden ja musiikin puolella käytetään siis vähintään 50 M€ vuodessa taiteilijoiden palkkoihin. Kuvataiteen puolella palkkoja ei ole, työtä tehdään harvoin työ Kuvataiteessa ollaan apurahojen, teosmyynnin ja ennen kaikkea muiden ei-taiteellisten töiden varassa.

Miksi kuvataiteen rahoitus on jäänyt näin alhaiselle tasolle? Syitä on monia, yksi niistä on sitkeä kuvitelma, jonka mukaan kuvataiteen talous perustuu — tai sen pitäisi perustua — lähinnä teosmyyntiin. Toinen, ja ehkä vielä tärkeämpi syy nimenomaan Suomessa on se, että kuvataide on tähän asti ollut lähes puhtaasti freelancer-ala, eli taidemuoto, jossa taiteilijat työskentelevät friikkuina tai itsensätyöllistäjinä. Valtion taiderahoitus Suomessa kuitenkin perustuu ennen kaikkea VOS-järjestelmään, eli valtionosuusjärjestelmään, jolla rahoitetaan taidelaitoksia ja erityisen laadukkaiksi ja luotettaviksi arvioituja ryhmiä. VOS-järjestelmä on monista pikkuvioistaan huolimatta aika hyvä, mutta kuvataide on sen piirissä vain taidemuseoiden osalta — eikä museoiden tehtävä ole ainakaan tähän asti ollut taiteen tuottaminen, taiteellisen toiminnan rahoittaminen, vaan pelkästään työn tulosten kerääminen ja esittäminen. Jos esittävissä taiteissa ja klassisessa musiikissa olisi vastaava periaate, kaikki teatteritalot olisivat melko tylyjä vierailuteattereita ja konserttisalit vuokrahuoneita. Teattereilla ja orkestereilla ei olisi taiteilijoita töissä, vaan taiteilijat olisivat vierailijoita, joille sanottaisiin: ”Lämpimästi tervetuloa keikalle, toivottavasti saatte proggikseenne rahoituksen jostain muualta, sillä meillä ei ole varaa sitä rahoittaa. Lipputulot pidämme yleensä myös itse, mutta saattehan te silti tekijänoikeuskorvaukset ja onhan tää teille hyvää mainosta ja suuri mahdollisuus.”

Tämän rakenteellisen ongelman vuoksi toivon, että selontekotyöryhmä kiinnittäisi erityistä huomiota freelancer-taiteilijoiden asemaan, ansaintalogiikkaan ja ottaisi tavoitteekseen nykyistä oikeudenmukaisemman kohtelun. Tämä koskee tietysti muitakin aloja kuin kuvataidetta, mutta ongelmat ovat erityisen räikeitä nimenomaan kuvataiteessa.

Toivettani tukee sekin, että Opetus- ja kulttuuriministeriö on itse virkanäkemyksessään vuonna 2023 nostanut esiin, että VOS-uudistuksen jatkoksi tulee vahvistaa sellaisten kulttuurialojen toimintaedellytyksiä, joilla ei ole VOS-rakennetta:

”Taide- ja kulttuurialoista museoita ja esittäviä taiteita koskeneiden valtionosuusuudistusten jatkoksi tulee vahvistaa sellaisten kulttuurialojen toimintaedellytyksiä, joilta puuttuvat valtionosuusjärjestelmän kaltaiset rakenteet. Tällainen ala on visuaaliset taiteet, jolla työskentelevien ammattilaisten määrä on suuri ja jota tarjotaan ja kulutetaan monissa verrokkimaissa paljon enemmän kuin Suomessa.”^[xxxv]

Ehdotan neljää toimenpidettä:

A) Lisätään kuvataideyhteisöjen rahoitusta merkittävästi.

Kuvataiteen yhteisöt, esimerkiksi paikalliset taiteilijaseurat, osuuskunnat ja muut vastaavat ylläpitävät erittäin kustannustehokkaasti korkealaatuisia palveluja, kuten gallerioita ja taidelainaamoja. Jos näiden toimijoiden rahoitusta lisättäisiin, ne voisivat nousta myös taloudellisesti jaloilleen ja yltäisivät paljon nykyistä suurempaan teosmyyntiin ja taidelainaamotoiminnan tuottoon.

Käytännön esimerkki kustannustehokkuudesta ja yleisönsuosiosta: Kuvataiteilijoiden valtakunnallisen järjestöjen gallerioissa Helsingissä on noin 80 taidenäyttelyä vuodessa. Niiden yhteenlaskettu kävijämäärä on 115 000 henkilöä (vuotuinen teosvälitystilaisuus mukaan lukien 150 000 henkilöä). Se on enemmän kuin Helsingin kaupungin taidemuseon vuotuinen kävijämäärä (HAM, 108 000 kävijää 2022) ja noin puolet Kiasman kävijämäärästä (223 000 kävijää, 2022). Se on paljon, varsinkin kun ottaa huomioon, että näiden gallerioiden yhteenlaskettu vuosibudjetti on häviävän pieni museoiden vuosimenoihin verrattuna. Vaikka vertailussa otettaisiin huomioon vain museoiden varsinaisen näyttelytoiminnan menot, ovat taiteilijajärjestöt silti ällistyttävän tehokkaita suosittujen kulttuuripalveluiden tuottajia.

Kun kuvataideyhteisöjen saamaa rahoitusta verrataan muiden taidealojen saamaan rahoitukseen, näkyy tuttu kastijako: kuvataideyhteisöt saavat pikkusummia verrattuna vaikkapa esittävän taiteen vapaan kentän yhteisöjen saamiin toimintamäärärahoihin.

B) Aletaan kunnolla tukea suomalaisen kuvataiteen kansainvälistymistä ja vientiä.

Muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomi on satsannut taidevientiin hämmästyttävän vähän. Tämä koskee kaikkia taiteita {ehkä klassista musiikkia lukuunottamatta), mutta aivan erityisesti kuvataidetta. Tilanteen pitää muuttua, muuten ei ole realistista toivoa, että 5,5 miljoonan asukkaan maa saa pienen kielialueensa kulttuuria leviämään maailmalle. Kyse ei ole vain kulttuurin talouspoliittisesta ulottuvuudesta, vaan suomalaisen kulttuurin elinvoimaisuudesta: pienen maan omaleimainen kulttuuri liukenee vääjäämättä ylikansalliseen massaan, ellei maa panosta sekä oman kulttuurin ylläpitämiseen maan sisällä että omaan kulttuurivientiin. Suomella olisi opittavaa vaikkapa Islannilta, joka on pystynyt hyvin viemään taiteitaan ulkomaille, vaikka on väkiluvultaan suunnilleen Espoon kokoinen.

Pientä edistystä on jo tapahtunut: suomalaiset taidegalleriat voivat saada Business Finlandilta rahoitusta osallistuakseen taidemessuille ulkomailla. Tämä on kuitenkin vain varovaista tunnustelua. Todella merkittäviä tuloksia on järkevää odottaa vasta, jos kuvataiteen ja vaikkapa kirjallisuuden vientiin tehdään muutaman miljoonan euron määrätietoinen, monivuotinen investointi — ja arvioidaan tuloksia vasta viiden vuoden kuluttua. Liikaa ei voi korostaa sitä, että panostusten täytyy olla riittävän isoja ja riittävän pitkäaikaisia. Amazonista voi liikeyrityksenä olla montaa mieltä, mutta käytän sitä tässä silti esimerkkinä: yhtiö perustettiin vuonna 1994, mutta voittoa se alkoi tuottaa vasta vuonna 2003. Valtion pitäisi pystyä vähintään yhtä määrätietoisiin investointeihin.

C) Kehitetään taidemuseoista laitoksia, jotka myös tuottavat ja rahoittavat taidetta, eivät vain kerää ja esitä sitä.

Taidemuseoiden perinteinen tehtävä on taiteen kerääminen, sen säilyttäminen tuleville sukupolville, ja kokoelmien esittäminen julkisesti. Aikoinaan taidemuseoissa olikin esillä ainostaan museoiden omistamaa taidetta. Museoiden rooli on ajan saatossa suuresti muuttunut: nykyään suurin osa museoissa esitettävän nykytaiteen teoksista on siellä vain lainassa taiteilijoilta. Kokoelmanäyttelyt ovat museoille siis vain yksi näyttelytoiminnan muoto. Tämä on ollut hyvä kehityskulku ja museoiden roolia kannattaa edelleen miettiä ja kehittää.

Kuten edellä totesin, taidemuseot poikkeavat perusluonteeltaan ratkaisevasti laitosteattereista ja orkestereista. Teatterit ja orkesterit ovat taiteen tuotantolaitoksia. Taidemuseot sen sijaan ovat tuotannon keruu- ja esittelypaikkoja — siksihän niitä kutsutaan museoiksi. On hyvä muistaa, että myös teattereilla ja orkestereilla on museaalinen, säilyttävä tehtävä, sillä aikalaistaiteen ohella ne pitävät huolta myös menneiden vuosisatojen ja -tuhansien taiteesta, esittämällä uusia tulkintoja vanhoista teoksista. Vielä tärkeämpää kuitenkin on, että teatterit ja orkesterit työllistävät sadoittain omien alojensa taiteilijoita ja ovat siten kirjaimellisesti taidetehtaita. Mielestäni taidemuseoita kannattaisi kehittää samaan suuntaan. Otetaan tavoitteeksi taidemuseolaitos, jonka vuosibudjetista puolet käytetään taiteen tuottamiseen. Tarkoitan mallia, jossa museon budjetista puolet (nykyisen kolmen prosentin sijaan) kuluisi taidehankintoihin, taiteilijoille maksettaviin palkkioihin ja tekijänoikeuskorvauksiin — ja taiteilijoille maksettaviin palkkoihin. Helpoin ja loogisin tapa kulkea tähän suuntaan olisi lisätä taiteilijoiden työsuhteista työtä, eli maksaa taiteilijoille palkkaa museonäyttelyä edeltävältä kolmelta tai kuudelta kuukaudelta, kuten tekstini eräässä aiemmassa kohdassa ehdotin.

Mikään ei estä kehittämästä VOS-järjestelmää taidemuseoiden osalta tähän suuntaan. Onhan esittävienkin taiteiden puolella niin, että vain osa laitosten palkkakustannuksista on vakituisella tai pitkäaikaisella taiteelliselle henkilökunnalle maksettavia palkkoja. Yhä tavallisempaa on, että laitokset palkkaavat taiteellista henkilökuntaa kutakin projektia varten erikseen, tyypillisesti 2-3 kuukauden ajaksi. Jotkut VOS-toimijat, kuten uuden tanssin keskus Zodiak, toimivat niin, että omaa taiteellista henkilökuntaa ei ole lainkaan, mutta ohjelmistoon avoimen haun kautta valittuja teoksia rahoitetaan maksamalla ainakin osalle esitystä tekevästä työryhmästä palkkaa.^[xxxvi] Tämä malli sopisi aivan sellaisenaan myös taidemuseoihin ja taidehalleihin.

D) Aletaan maksaa kunnolla myös kuvataiteen katsomisesta, ei vain omistamisesta.

Kuten artikkelini alussa — kohdassa ”Rahanarvoinen katse ” — totesin, on tärkeää, ehkä jopa tärkeintä, että kuvataidealan käytäntöjä kehitetään niin, että taiteilijat alkavat saada kohtuullista korvausta aina kun yleisö heidän teoksiaan nauttii — eikä vain silloin kun joku ostaa teoksen ikiomaksi. Ilman tätä uudistusta kuvataiteen talous jää jatkossakin epäterveelle ja epäoikeudenmukaiselle pohjalle.

5. PÄIVITETÄÄN KIRJASTOLAITOS

Suomi on pitkään ollut kirjastolaitoksestaan ylpeä. Vastaava laitos on monessa muussakin maassa, mutta en tiedä onko missään muualla näin hyvin varusteltua ja tiheää kirjastoverkkoa. Takaako laki missään muualla näin hyviä ja ilmaisia kirjastopalveluita kaikille?

Tästä saavutuksesta on syytäkin olla ylpeä, mutta kirjastojen tehtävää olisi hyvä miettiä uudestaan. Paljon on jo mietitty ja muutoksia tehty ja niiden ansiosta kirjastolaitos on selvinnyt eloonjäämistaistelussa ainakin tähän asti.

Itse kuvittelin vuosituhannen vaihteessa, että suomalainen kirjastolaitos on tullut tiensä päähän, että mikään ei voi estää sen luhistumista — ei lakkauttamista, mutta kutistamista murto-osaan silloisesta. Päättelin silloin, että syitä tähän olisi kolme: internet, digitalisaatio ja yleinen vaurastuminen. Internet toi ihmisten ulottuville paljon enemmän ilmaista sisältöä kuin kukaan jaksaa kuluttaa. Digitalisaatio on tuonut kirjallisuuden ja muut sisällöt ihmisten ulottuville tiedostoina tai suoratoistoina, joiden välittämiseen kirjastoja ei tarvita. Ja yleinen vaurastuminen on puolestaan johtanut siihen, että kirjat ovat niin halpoja, että jokaisella on niihin varaa. Kovakantiset uutuuskirjat tuntuvat pienituloisimmille ehkä kalliilta, kun ne maksavat 2-3 tavallisen ravintolalounaan verran, mutta pokkarit ovat halpoja ja divarit ja kierrätyskeskukset pursuavat ilmaisia tai melkein ilmaisia kirjoja — yhden halvan lounaan hinnalla (10 €) saa tyypillisesti 10-20 kovakantista kirjaa.

Itse juuri kymmenettä kirjaani kirjoittavana suomalaisena kirjailijana suhtaudun tähän ristiriitaisin tuntein. Haluaisin kirjailijoiden käyttävän joukkovoimaansa ja parantavan asemaansa niin, että he, että me, alkaisimme saada kirjoistamme reilumman korvauksen. Nykyinen taso, eli noin 3 € per myyty kovakantinen kirja on naurettavan vähän, mutta 70 senttiä saman teoksen äänikirjasta naurattaa tietenkin vielä enemmän.^[xxxvii]Tämä on yksi syy, jonka vuoksi lainauskorvausjärjestelmä, jolla kirjailijat saavat rahaa myös teostensa kirjastolevityksestä, on välttämätön lisä kirjailijoiden toimeentuloon.

Tänään minun kuitenkin piti kirjoittaa kuvataiteen tulevaisuudennäkymistä, ei kirjallisuuden ja muiden taiteiden. Kaikkien taiteiden tilanne ja tulevaisuus kuitenkin nivoutuvat yhteen. Siksi haluan puhua myös kirjastolaitoksesta.

Miten kirjastolaitos on onnistunut säilymään yllä mainituista muutoksista huolimatta? Yksi syy on tietenkin se, että kirjastopalvelut on kirjattu lakiin yhtenä kansalaisten perusoikeutena. Kirjastolaitos rahoitetaan lähes kokonaan kuntien budjeteista, mutta kulttuurivihamielisinkään kunta ei noin vain pysty lakkauttamaan kirjastoaan.

Toinen syy kirjastojen säilymiseen on niiden muodon- ja sisällönmuutos. Niistä on tullut aiempaakin enemmän kansalaisten olohuoneita ja epäkaupallisia kokoontumispaikkoja. Kirjastot ovat kirkkojen ja taidegallerioiden ohella lähes ainoita julkisia tiloja, joihin kansalaiset ovat tervetulleita ilman pääsymaksua tai ilman painetta ostaa jotain. Tätä kirjastojen ominaisuutta mitä ilmeisimmän yhä suurempi osa kansasta osaa erityisesti arvostaa. Ja tätä on jatkossakin hyvä pitää eräänä kirjastolaitoksen olemassaolonoikeuden syynä. On tärkeää, että kaupunkien ja lähiöiden keskustoissa on kirjasto: epäkaupallista, kaikille yhteistä sisätilaa, jossa on paljon hyviä virikkeitä ja sisältöjä — ja jossa on rauhallista.

Muilta osin on mielestäni epäselvää, miten hyvin kirjastot ovat onnistuneet uudistumaan. Kun olin lukutoukkaikäinen lapsi, koin jotenkin törkeänä, kun kaupunginkirjaston tarjontaan ilmestyi myös elokuvia. Myöhemmin opin olemaan iloinen, että kirjastosta sai myös äänilevyjä ja leffoja. Sekin on hyvä, että kirjastoista on tullut palvelukeskuksia, joissa voi käydä printtaamassa asioita paperille tai jopa 3D-printterillä, mutta ei kirjastolaitoksen tulevaisuus voi perustua tämmöisille, täydentäville palveluille — tai sille, että sieltä voi nykyään lainata kirjan sijaan vaikkapa luistimet tai pallogrillin.

Mitä kirjastoilla sitten pitäisi tehdä? Ne kannattaa muuttaa kulttuurikeskuksiksi, jota tarjoavat kaikkien taidemuotojen kulttuuripalveluita. Tämä voi kuulostaa turhanaikaiselta näpertelyltä, sillä monessa kunnassahan on jo nyt kulttuurikeskuksen nimeä kantava talo, jossa sijaitsee kirjaston lisäksi ehkä jonkinlainen konserttisali ja galleria. Tarkemmin katsoen kuitenkin vain kirjasto on näistä kunnolla rahoitettu. Muut toiminnot ovat rahoitusta vailla — tarjolla on pelkät seinät, maksulla tai ilman — tai ne ovat vain pienimuotoista oheistoimintaa: ”Juu on meillä tuossa kirjaston aulassa yhden seinän mittainen näyttelytila, ja nykyään se on taiteilijalle ihan ilmainen.”

En halua purkaa kirjastolaitosta, enkä antaa potkuja yhdellekään sen työntekijöistä, mutta haluan, että kirjastolaitoksen tehtävät mietittäisiin rohkeasti uudelleen. Kirjastolaitos koostuu tiheästä verkosta taloja, jotka tarjoavat monipuolisia ja kaikkien kansalaisten ulottuvilla olevia kulttuuripalveluita. Palveluiden sisältöä ja toimintaperiaatteita on pystyttävä päivittämään. Tähän kannustaa jo sekin, että kirjastolaitoksen vuosimenot ovat peräti 330 miljoonaa euroa. Se on paljon, kun sitä vertaa vaikkapa valtion kulttuuribudjettiin, joka on noin 450 miljoonaa euroa. On hienoa, että Suomi satsaa kulttuuriin valtion kulttuuribudjetin lisäksi myös ylläpitämällä kirjastopalveluita noin suurella rahalla — mutta kirjastot voisivat mielestäni käyttää tuon rahan paljon nykyistä mielekkäämmin. Enkä usko, että kirjastolaitoksen päivittämistä kannattaa jättää vain kirjastolaitoksen omalle vastuulle. Sen sijaan on syytä alkaa käydä rohkeaa keskustelua siitä, mitä kulttuuripalveluita tulevaisuuden kirjaston olisi hyvä hoitaa.

—

Tässä olivat ehdotukseni teille, ne pari ideaa, jotka lupasin. Kuten alussa totesin, nämä ovat henkilökohtaisia näkemyksiäni. En tarjoa näitä taiteilijajärjestöjen virallisten näkemysten tilalle, vaan niiden lisäksi. Monet esille nostamani ideat löytyvät myös järjestöjen hallitusohjelmatavoitteiden listalta, mutta mukana on myös joitakin ihan omiani.

Toivottavasti ette pidä tylsänä sitä, että ehdotukseni käsittelivät lähes pelkästään rahoitusta ja taidealan talouden pelisääntöjä. Sehän on vähän tylsää, mutta toisaalta minusta on hienoa, ettei minun tarvitse paasata teille taiteen tehtävästä tai sananvapauden tärkeydestä. Varsinkin sananvapaus on Suomessa paremmissa kantimissa kuin monissa muissa EU maissa.

Toisaalta sananvapaus ja taiteen rahoitus kietoutuvat tiiviisti myös yhteen. Ei riitä, että jokainen saa laulaa, piirtää, kirjoittaa tai tanssia mitä ja miten tahtoo. Jotta sananvapaus ja ilmaisuvapaus toteutuisivat oikeasti, tarvitaan määrätietoista kulttuuripolitiikkaa ja siihen perustuvia investointeja, jotka tuovat taiteet kaikkien kansalaisten ulottuville ja ylläpitävät mahdollisimman monipuolista ja rohkeaa taide-elämää.

Lämpimin terveisin, Lapualta, 8.1.2024,

TEEMU MÄKI

taiteilija / kirjailija / ohjaaja / tutkija

(kuvataiteen tohtori)

Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja

IAA Europen puheenjohtaja

www.teemumaki.com

PS: AIEMPIA AIHEESEEN LIITTYVIÄ KIRJOITUKSIANI

VERKOSSA:

”Miten taiteen käy?”

Taideyliopisto / Uniarts Helsinki. 21.10.2021.

https://www.uniarts.fi/artikkelit/puheenvuorot/teemu-maen-essee-miten-taiteen-kay/

”Tartteeks tästä maksaa, mähän vaan katson?”

Taiteilija-lehti. 16.8.2021

https://taiteilijalehti.fi/tartteeks-tasta-maksaa-mahan-vaan-katson

”Mitä muutoksia toivon valtion taidepolitiikkaan (Toinen avoin kirje Taideneuvostolle ja valtion taidepolitiikkaa suunnittelevalle työryhmälle)”, 21.8.2018, Voima-lehti, 10.9.2018, https://voima.fi/blogit/%blogi%/2018/teemu-maki-mita-muutoksia-toivon-valtion-taidepolitiikkaan/

”Miksi valtion pitäisi tukea taidetta? (Avoin kirje Taideneuvostolle ja valtion taidepolitiikkaa suunnittelevalle työryhmälle)”, Taiteilija-lehti, 20.8.2018, http://taiteilijalehti.fi/miksi-valtion-pitaisi-tukea-taidetta/

KIRJOISSA

Erityisesti suosittelen:

Teemu Mäki: Taiteen tehtävä — esseitä. Parvs Kustannus 2023 (3. ja laajennettu painos teoksesta, jonka alun perin julkaisi Into Kustannus, vuonna 2017).

https://parvs.fi/kirja/taiteen-tehtava/

Uusi painos sisältää mm. esseen ”Miksi yhteiskunta antaa taiteelle erityisaseman? – jälkikirjoitus Käytännölliseen utopiaan”.

 

---

LÄHTEET

^[i] Olen kirjoittanut tästä aiheesta mm. esseessä ”Miksi yhteiskunta antaa taiteelle erityisaseman?”, joka julkaistiin Taiteen tehtävä -esseekokoelman kolmannessa, laajennetussa painoksessa (Parvs, 2023). https://parvs.fi/kirja/taiteen-tehtava/

^[ii] Valtioneuvosto: Kulttuuripoliittinen selonteko 2023-2024. OKM044:00/2023. https://valtioneuvosto.fi/hanke?tunnus=OKM044:00/2023

^[iii] Cupore: Visuaaliset taiteet Suomessa — Selvitys toimialan rahoituksesta, rakenteista ja kehittämistarpeista. 2023. https://www.cupore.fi/fi/julkaisut/cuporen-julkaisut/visuaaliset-taiteet-suomessa

^[iv] Cupore: Mahdollisesti kulttuuria – valtion kulttuurirahoitus Suomessa vuonna 2019.https://www.cupore.fi/fi/julkaisut/tyopaperit/mahdollisesti-kulttuuria-valtion-kulttuurirahoitus-suomessa-vuonna-2019

^[v] Näyttelypalkkiotyöryhmän loppuraportti, 2021, ja näyttelypalkkio STS:n sivuilla: https://api.hankeikkuna.fi/asiakirjat/1060cd83-9ac7-46ac-865d-cc5d1b551eab/53fd1ad9-9fde-407d-a25e-d9f9b7bb36ff/RAPORTTI_20210623082411.pdf & https://www.artists.fi/fi/edunvalvonta/nayttelypalkkio

^[vi] Suomen Taiteilijaseuran hallitusohjelmatavoitteet 2023–2027: Taide rakentaa parempaa yhteiskuntaa.https://www.artists.fi/sites/default/files/inline-files/2022-03/Hallitusohjelmatavoitteet_2023-2027.pdf

^[vii] Framen hallitusohjelmatavoitteet 2023–2027: Nyt on kuvataiteen vuoro: Alan rahoituskuoppa täytettävä ensi hallituskaudella. https://frame-finland.fi/tietoa-alasta/viestit-paattajille/

^[viii] Kuvaston hallitusohjelmatavoitteet 2023–2027: Luovuudella kohti kestävää yhteiskuntaa ja digitaalista tulevaisuutta. https://kuvasto.fi/hallitusohjelmatavoitteet/

^[i] Käyttökorvaus ja tekijänoikeuskorvaus ovat usein tai yleensä sama asia, mutta on myös käyttöön perustuvia korvauksia, jotka eivät ole tekijänoikeuskorvauksia. Jos taiteilija esimerkiksi vuokraa teoksensa jonkun kotiin ja saa siitä vuokratuloa, on se selvästikin käyttöön perustuva korvaus, mutta ei tekijänoikeuskorvaus. Taiteilijan on siis mahdollista saada teoksistaan tuloja teosmyynnin ja tekijänoikeuskorvausten lisäksi muillakin tavoilla.

^[ix] Teemu Mäki: ”Tartteeks tästä maksaa, mähän vaan katson?” Taiteilija-lehti, 6.8.2021. https://taiteilijalehti.fi/tartteeks-tasta-maksaa-mahan-vaan-katson

^[x] STS: ”Suomen Taiteilijaseura selvitti näyttelypalkkiojärjestelmän laajentamisen kustannusarvion” 22.6.2022. https://www.artists.fi/fi/ajankohtaista/uutiset-ja-tapahtumat/suomen-taiteilijaseura-selvitti-nayttelypalkkiojarjestelman

^[xi] Sanasto: ”Tietopaketti lainauskorvauksesta” 23.10.2023. https://www.sanasto.fi/tietopaketti-lainauskorvauksesta/

^[xii] Opetus- ja kulttuuriministeriö: ”Työryhmä ehdottaa näyttelypalkkiojärjestelmää taiteilijoille ja näyttelynjärjestäjille” Tiedote, 23.6.2021. https://okm.fi/-/tyoryhma-ehdottaa-nayttelypalkkiojarjestelmaa-taiteilijoille-ja-nayttelynjarjestajille

^[xiii] Kuvasto: ”Taidekokoelmat verkkoon”. https://kuvasto.fi/taidekokoelmat-verkkoon/

^[xiv] Euroopan Komissio: ”Kilpailunrajoitukset: Komissio hyväksyy yksinyrittäjien työehtosopimuksia koskevat suuntaviivat”. 29.9.2022. https://ec.europa.eu/commission/presscorner/detail/fi/ip_22_5796

^[xv] Kuvasto: ”Näyttelytoiminnasta ja taidemarkkinoilta kerättävien korvausten kasvu siivitti vuotta 2022 – Kuvaston tulos ylsi uuteen ennätykseen”. 7.6.2023. https://kuvasto.fi/2023/06/kuvaston-tulos-ylsi-uuteen-ennatykseen/

STS: ”Näyttelypalkkio”. https://www.artists.fi/fi/edunvalvonta/nayttelypalkkio

Museovirasto: ”Avustukset kuvataiteilijoiden näyttelypalkkioihin”. https://www.museovirasto.fi/fi/avustukset/avustukset-kuvataiteilijoiden-nayttelypalkkioihin

^[xvi] Sanasto: ”Sanaston vuosi 2022”. 15.03.2023. https://www.sanasto.fi/sanaston-vuosi-2022/

Sanasto: ”Tietopaketti lainauskorvauksesta”. 23.10.2023. https://www.sanasto.fi/tietopaketti-lainauskorvauksesta/

Sanasto: ”Kirjailijoiden tulotutkimus: Lainauskorvaukset muodostavat 27 % kaunokirjallisen työn tuloista”. 26.09.2018. https://www.sanasto.fi/kirjailijoiden-tulotutkimus-2018/

^[xvii] Teosto: Vuosikertomus 2022. https://www.teosto.fi/ajankohtaista/vuosikertomus/

Gramex: ”Gramexilla ennätysten vuosi”. 5.6.2023. https://www.gramex.fi/gramexilla-ennatysten-vuosi/

^[xviii] Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto. https://www.teme.fi/fi/tietoa-temesta/toiminta/

^[xix] Saara Cantell / AVATE: ”Tekijänoikeudet”. 2022. https://avate.fi/tekijanoikeudet/

^[xx] Suomen Taiteilijaseura: Opas taiteilijan työllistämiseen työsuhteella. 25.10.2023. https://www.artists.fi/fi/uusi-opas-taiteilijan-tyollistamiseen-tyosuhteella

^[xxi] Anna Grzelec: ”Artists in organisations – mapping of European producers of artistic interventions in organisations.” 2013. https://www.academia.edu/3578077/Artists_in_organisations_mapping_of_European_producers_of_artistic_interventions_in_organisations

^[xxii] Mira Piitulainen, Sade Kahra, Eero Merimaa, Outi Peippo, Panu Pohjola: Kuntakuvataiteilija : kuvataiteen ammattilaiset kuntien kehittäjinä. 2023. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231205151530

^[xxiii] Maaseudun sivistysliitto: Palvelut; Organisaatiotaiteilija. https://msl.fi/service/organisaatiotaiteilija/

^[xxiv] Suomen Sinfoniaorkesterit ry. https://www.sinfoniaorkesterit.fi/fi/orkesterit/

^[xxv] Suomen Teatterit: jäsenteatterit. https://suomenteatterit.fi/jasenteatterit/

^[xxvi] Frame Contemporary Art Finland: Museotilasto 2022. https://frame-finland.fi/wp-content/uploads/2023/09/Frame_Tietokortit_2022-taidemuseot.pdf

^[xxvii] Suomen Kirjailijaliitto: Tulotutkimus 2023. https://kirjailijaliitto.fi/medialle/medialle-tulotutkimus-2023/

^[xxviii] Frame Contemporary Art Finland: Taidegalleriatilasto 2022. https://frame-finland.fi/wp-content/uploads/2023/09/Frame_Taidegalleriatilasto_2022.pdf

^[xxix] Valtion talousarvioesitykset. https://budjetti.vm.fi/indox/index.jsp

^[xxx] Taiteen edistämiskeskus: ”Valtion taiteilija-apuraha 304 ammattilaiselle”. 1.9.2023. https://www.taike.fi/fi/lehdistotiedotteet/valtion-taiteilija-apuraha-304-ammattilaiselle

^[xxxi] Forum Artis ry. https://forumartis.fi/

^[xxxii] Tilastokeskus: ”Palkka- ja palkkiotulojen mediaani 3 116 euroa lokakuussa 2023”. https://www.stat.fi/tup/kokeelliset-tilastot/tulorekisterin_palkat_ja_palkkiot/2023-12-08/index.html

^[xxxiii] Taiteen edistämiskeskus: ”Taiken tuki taiteen ja kulttuurin edistämiseen 2021. Taiteen edistämiskeskuksen vuoden 2021 apurahatilastot. Dataliite.” https://www.taike.fi/fi/julkaisut/taiken-tuki-taiteen-ja-kulttuurin-edistamiseen-2021

^[xxxiv] Taiteen edistämiskeskus: ”Kuvataiteen näyttöapurahat vuodelle 2023”. 21.6.2023. https://www.taike.fi/fi/myonnetyt-apurahat/kuvataiteen-nayttoapurahat-vuodelle-2023

^[xxxv] Opetus- ja kulttuuriministeriö: ”Opetus- ja kulttuuriministeriöltä virkanäkemys tulevan hallituskauden tarvittavista sivistyspolitiikan toimista”. Tiedote, OKM, 15.2.2023. https://okm.fi/-/opetus-ja-kulttuuriministeriolta-virkanakemys-tulevan-hallituskauden-tarvittavista-sivistyspolitiikan-toimista

^[xxxvi] Uuden tanssin keskus Zodiak: https://www.zodiak.fi/

^[xxxvii] Kirjailijaliitto: ”Äänikirjapalkkio lähes 80 % pienempi kuin palkkio painetusta kirjasta– Kirjailijaliitto selvitti kirjailijoille vuonna 2021 maksettuja tekijänpalkkioita”. 23.12.2022: https://kirjailijaliitto.fi/uutiset/aanikirjapalkkio-80-pienempi-kuin-palkkio-painetusta-kirjasta-kirjailijaliitto-selvitti-kirjailijoille-vuonna-2021-maksettuja-tekijanpalkkioita/