Tartteeks tästä maksaa, mähän vaan katson?

Kuvataiteilijan toivotaan saavan päätoimeentulonsa teosmyynnistä. Toive ei kuitenkaan ole realistinen, sillä yleensä kuvataide nautitaan katsomalla sitä — joko ilmaiseksi tai maksamalla pieni pääsymaksu. Siksi on tärkeää kehittää alan rakenteita ja käytäntöjä niin, että taiteilija saisi kunnollisen korvauksen, kun hänen teoksiaan katsotaan. Näyttelypalkkio, jonka vakiinnuttamista opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman työryhmän raportti (23.6.2021) suosittaa, on tärkeä askel tähän suuntaan, kirjoittaa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Teemu Mäki.

---

”Nyt ei voida maksaa mitään, mutta onhan tästä varmasti sulle myöhemmin hyötyä”

Kuvataiteilijan pitäisi saada aina kohtuullinen korvaus, kun hänen teoksiaan on julkisesti esillä. Lähes kaikki ymmärtävät ja hyväksyvät tämän periaatteen, mutta kovin hyvin se ei vieläkään käytännössä toteudu.

Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että taidenäyttelyn ajatellaan olevan myymälä, johon saa tulla ilmaiseksi katselemaan ja maksaa tarvitsee vain, jos haluaa jotain ostaa ja kiikuttaa kotiinsa.

Gallerianäyttelyiden suhteen tämä onkin osuva näkemys — harva meistä haluaisi, että gallerioiden ovella perittäisiin pääsymaksu — mutta entä museot, taidehallit ja muut vastaavat?

Luullakseni suurin osa yleisöstä olettaa, että kun taiteilijan teoksia on museossa esillä, niin taiteilija varmaan saa siitä ihan hyvin rahaa — että teokset on ostettu museon kokoelmiin tai jotain. Tämä käsitys on ymmärrettävä, sillä taidemuseoinstituution alkuaikoina museoissa oli esillä vain kokoelmiin ostettuja teoksia. Nykyään tilanne on kuitenkin toinen: suurin osa museoissa esillä olevasta taiteesta on siellä vain lainassa, yleensä taiteilijalta itseltään.

Millainen korvaus teosten lainaamisesta museonäyttelyyn tai muuhun vastaavaan sitten pitäisi maksaa? Tästä ei ole yksimielisyyttä. Jotkut ajattelevat, että mitään korvausta ei tarvita, sillä museonäyttely tuo taiteilijalle arvostusta ja näkyvyyttä, ehkä johtaa teosmyyntiin tai auttaa saamaan apurahaa — joskus myöhemmin.

Tämä on haitallinen näkemys, sillä museoita, taidehalleja tai kesänäyttelyitä ei pidä verrata ostoskeskukseen tai toriin, joissa jokainen yrittäjä joutuu yleensä maksamaan mahdollisuudesta saada tuotoksensa esille — ja jos ei joudu, on iloinen ilmaisesta mahdollisuudesta saada tuotteensa esille ja niille yleisöä sekä asiakkaita. Parempi verrokkeja museossa tai muussa vastaavassa pidetylle taidenäyttelylle ovat teatterinäyttämöt, konserttisalit, radio- ja televisiokanavat sekä suoratoistopalvelut. Ne ovat taiteen jakelutapoja, joissa taiteilija saa aina korvauksen, kun hänen teoksiaan esitetään.

(Joskus korvaus on kylläkin kehno, kuten lähes kaikissa suoratoistopalveluissa. Merkittävää toimeentuloa niistä saavat vain kaikkein suurimpaan kansainväliseen yleisöön yltävät taiteilijat, mutta suoratoistopalveluiden epäkohdat eivät ole tämän kirjoituksen aihe — se on toinen taistelu se.)

Muusikolle ei sanota: ”Tervetuloa konsertoimaan! Mitään palkkiota me ei tietenkään makseta ja pääsylipputulot kuuluvat meille, mutta sähän saat tätä kautta lisää yleisöä, joka ehkä ostaa sun levyjä tai kuuntelee niitä Spotifyssa. Ja onhan tää meidän mesta arvostettu areena, jossa esiintyminen varmasti edesauttaa sun tsäänssiä saada apurahaa.” Kuvataiteilijalle sen sijaan perinteisesti sanotaan juuri noin. Eikä tarvitse edes sanoa, sillä vallitseva käytäntö on mikä on.

Näyttelykorvaus vakiintui vaikeuksien kautta

Nykyään on kuitenkin yleistä ajatella, että vaikka museonäyttelystä epäilemättä on taiteilijalle hyötyä, ainakin välillisesti, niin jonkinlainen korvaus pitää maksaa myös näyttelystä ja sitä varten tehdystä työstä. Tekijänoikeuslain mukaan taiteilijalla on sitä paitsi automaattisesti oikeus saada korvaus teostensa esittämisestä.

Niin sanottu näyttelykorvaus (Exhibition copyright fee / Exhibition participation fee) perustuu juuri tähän. Museot ja vastaavat näyttelypaikat sekä kesänäyttelyt ovat Suomessakin jo pitkään maksaneet taiteilijoille näyttelykorvausta, jonka Kuvasto heiltä perii ja tilittää taiteilijoille.

Vaikka laki siihen velvoittikin, näyttelykorvauksen käyttöönotto kesti kauan. Osa museoväestä oli sitä mieltä, ettei heidän museoillaan kerta kaikkiaan ole varaa maksaa näyttelykorvausta. Jotkut olivat jopa sitä mieltä, ettei mitään korvausta tarvita, sillä taiteilijathan myyvät teoksiaan ja saavat apurahoja ja olisivat nyt vaan kiitollisia, että jonkun muun rahoilla ylläpidetään hienoja museoita, joihin taiteilija saa teoksiaan esille.

Tekijänoikeuslakia kierrettiin — ja joskus edelleen kierretään — sanomalla taiteilijalle: ”Valitettavasti me voidaan järjestää sun näyttely vain, jos vapaaehtoisesti luovut sulle periaatteessa toki kuuluvista näyttelykorvauksista. Mitäs sanot?”

On hienoa, että näyttelykorvaus on vakiintunut ja edellä mainitun kaltaiset poikkeamat ovat nykyään harvinaisia. Kuvasto on hoitanut tehtävänsä hienosti: kuvataiteilijoiden saamat tekijänoikeustulot — joista näyttelykorvaus on olennainen osa — kasvavat vuosi vuodelta ja ovat nykyään monelle taiteilijalle jo merkittävä tulonlähde.

Minkä verran taiteilijalle nyt maksetaan?

Minkä kokoisista rahoista sitten on kyse? Kuvasto kerää näyttelykorvauksia noin 210 000 euroa vuodessa.^[i] Yksittäisen taiteilijan kohdalla tämä tarkoittaa, että kun hän lainaa teoksiaan taidemuseolle näyttelyä varten, hän saa siitä vähintään 300 euron tekijänoikeuskorvauksen.^[ii]

Toinen tapa ilmaista näitä lukemia on todeta, että museot maksavat näyttelykorvausta noin 6 senttiä per kävijä.^[iii] Jos museossa on kyseisellä hetkellä esillä yhden elävän taiteilijan teoksia, hän saa nuo 6 senttiä. Jos esillä on useampien elävien taiteilijoiden teoksia, 6 senttiä jaetaan kaikkien kesken.

Kuulostaa aika vähältä — ainakin minun korvissani — ja jos perehtyy museoiden tulo- ja menoarvioihin, niin vaikutelma vahvistuu. Suomalaisten taidemuseoiden näyttelybudjetista taiteilijoille maksettavien korvausten osuus on keskimäärin 7 %.^[iv] Se ei kuulosta ihan mitättömältä, mutta kun ottaa huomioon, että suurin osa museoiden budjeteista kuluu kiinteistö- ja henkilöstömenoihin, ei näyttelyiden järjestämiseen tai taideteosten ostamiseen, niin näkymä muuttuu.

Suomalaiset taidemuseot käyttävät teoshankintoihin vain 1,4 % vuosibudjetistaan. Suunnilleen saman verran niiltä kuluu taiteilijoille maksettaviin tekijänoikeus- tai työkorvauksiin ja muihin vastaaviin. Onko hyvä, että taidemuseot saavat kaiken esittämänsä taiteen näin halvalla, käyttämällä siihen vain kolmisen prosenttia vuosibudjetistaan?

Minusta ei. Enkä tässä nyt ollenkaan mollaa museoita, taidehalleja tai kesänäyttelyitä — enkä syytä niiden johtajia tai muutakaan henkilökuntaa. Haluan vain muuttaa vallitsevia rakenteita ja käytäntöjä.

Mihin suuntaan kuvataiteen talouden pitäisi kehittyä?

Elämme sekataloudessa, jossa esimerkiksi kuvataide — eli ns. kuvataidepalvelut — rahoitetaan osittain verorahoilla, osittain säätiöiden rahoilla ja osittain markkinaehtoisesti. Sekatalous on hyvä malli, mutta siihenkin syntyy helposti rakenteellisia vinoumia. Yksi niistä on se, että ’ajan henki’ vaatii taiteilijoita toimimaan entistä markkinaehtoisemmin, eli opettelemaan teostensa myymistä, markkinointia, itsensä ja taiteensa brändäämistä niin, että taiteen tekeminen onnistuisi jatkossa nykyistä kaupallisemmalta pohjalta.

Voidaan olla montaa mieltä siitä, onko tuo hyvän vai pahan hengen vaatimus, mutta esimerkiksi kuvataiteilijoiden on joka tapauksessa todella vaikea kehittää toimintaansa hengen vaatimaan suuntaan, sillä kuvataiteen levitys ei nykyisellään perustu myyntiin vaan paremminkin ilmaisjakeluun.

Kuten alussa totesin, gallerioissa taide on ilmaiseksi kenen tahansa nautittavissa, ja myös museoiden ja muiden vastaavien kautta tapahtuva kuvataiteen levitys on taiteilijan näkökulmasta lähes ilmaisjakelua. On epäloogista ja epärealistista vaatia tai toivoa, että kuvataiteilijat tässä tilanteessa onnistuisivat tulevaisuudessa myymään kuvataidetta suomalaisiin koteihin, yrityksiin ja museoihin sellaisella volyymilla, että heidän toimeentulonsa perustuisi pääosin siihen.

On hienoa että museoiden lisäksi myös jotkut yksityishenkilöt ostavat taidetta ja keräävät jopa merkittäviä kokoelmia, mutta useimmille Suomen yli kolmestatuhannesta kuvataiteilijasta teosmyynti ei voi olla tärkein toimeentulon lähde. Tärkeää on ymmärtää tämän pätevän valtaosaan myös niistä taiteilijoista, joiden teokset ovat keskeisin osa taidemuseoiden kokoelmia ja näyttelyohjelmaa.

Tämän vuoksi haluan kuvataiteilijoiden toimeentulon kehittyvän sellaiseen suuntaan, että taiteilija saisi paljon nykyistä useammin ja enemmän tuloa myös teostensa esittämisestä, eikä ainoastaan teostensa myynnistä.

Kuvataidetta nautitaan sitä katsomalla, ei ostamalla, joten taiteilijan toimeentulonkin olisi hyvä perustua hänen teostensa katsomiseen, eikä siihen erityistapaukseen, jossa joku henkilö tai instituutio haluaa hankkia teoksen omistukseensa.

Näyttelypalkkion suuri merkitys

Näyttelypalkkio on uusi korvausmalli, jota Suomessa on kokeiltu muutaman viime vuoden ajan opetus- ja kulttuuriministeriön rahoituksella.

Näyttelypalkkion idea on, että taiteilijalle pitäisi maksaa — tekijänoikeusperustaisen näyttelykorvauksen lisäksi — aina jonkinlainen palkkio näyttelyn hänelle aiheuttamasta työstä, kuten näyttelyn suunnittelusta, valmistelusta, teosten pakkaamisesta, ripustamisesta, näyttelyopastuksista, yleisöluennoista ja niin edelleen. Esimerkiksi luennoista on taiteilijalle tähänkin asti maksettu, mutta useimmat muut näyttelypalkkion perusteissa mainitut tehtävät ovat sellaisia, jotka ovat jääneet näkymättömiin, ilmaistyöksi, jota taiteilijat ovat tehneet omalla ajallaan, ilman palkkaa tai palkkiota.

On syytä erikseen mainita, että taideteosten tekeminen on asia erikseen, siitä ei näyttelypalkkion kautta makseta — paitsi jos taiteilija sopii museon tai muun vastaavan kanssa tekevänsä paikkasidonnaisen ja väliaikaisen teoksen nimenomaan sovittua näyttelyä varten.

Kolmivuotisen näyttelypalkkiokokeilun jälkeen ministeriö tilasi konsulttifirmalta selvityksen siitä, miten kokeilu on sujunut ja mikä mahtaisi olla näyttelypalkkion merkitys, jos se otettaisiin laajempaan ja pysyvään käyttöön. Selvityksen loppupäätelmät olivat erittäin myönteisiä: näyttelypalkkion arvioitiin olevan tehokas ja tarpeellinen lisä kuvataiteen talouteen.^[v]

Seuraavaksi ministeriö asetti työryhmän, jonka tehtävä oli ”laatia ehdotus näyttelypalkkiomalliksi, joka sisältää ehdotukset korvausperusteiksi, tehdä ehdotus mallin piiriin kuuluvista toimijoista ja mallin hallinnoista sekä siitä, miten mallin seuranta ja arviointi tulisi järjestää.” Olin mukana tuossa työryhmässä Suomen Taiteilijaseuran edustajana ja laatimamme raportti julkaistiin kesäkuussa 2021.^[vi]

Näyttelypalkkio on käytössä useimmissa Suomen kaltaisissa länsimaissa, muiden pohjoismaiden lisäksi esimerkiksi Saksassa, Itävallassa ja Kanadassa, ja se on parhaillaan leviämässä toivottavasti kaikkiin verrokkimaihin. Järjestelmissä on suuria maakohtaisia eroja: joissakin maissa tekijänoikeusperustainen korvaus, joka Suomessa tunnetaan näyttelykorvauksena, on niputettu yhteen nyt puheena olevan näyttelypalkkion kanssa. Koska Suomessa on jo käytössä hyvin toimiva ja Kuvaston hallinnoima tekijänoikeusjärjestelmä kuvataiteilijoille, on täällä järkevää pitää se ennallaan ja luoda rinnalle erikseen näyttelypalkkiojärjestelmä. Tämä voi kuulostaa byrokraattiselta, mutta käytännössä se voidaan toteuttaa hyvin yksinkertaisesti ja kustannustehokkaasti.

Näyttelypalkkio on kansainvälisesti erittäin ajankohtainen kulttuuripoliittinen teema. Esimerkiksi IAA Europe (eurooppalaisten taiteilijaseurojen kattojärjestö) ja Voices of Culture -toimielin, joka konsultoi EU-komissiota kulttuuripoliittisissa asioissa on suosittanut näyttelypalkkion pikaista käyttöönottoa ja vakiinnuttamista kaikkialla.^[vii] Eri maiden näyttelypalkkiomalleja esitellään syyskuussa Suomen Taiteilijaseuran Helsingissä isännöimässä kansainvälisessä symposiumissa.^[viii]

Kesäkuussa 2021 työnsä valmiiksi saanut työryhmämme ehdottaa Suomeen näyttelypalkkiojärjestelmää, joka kattaisi suomalaiset taidemuseot ja muut vastaavat näyttelypaikat, esimerkiksi taidehallit ja isot kesänäyttelyt.

Ne galleriat, joiden toiminta tähtää ensisijaisesti teosmyyntiin ja joiden rahoitus myös perustuu pääosin teosmyyntiin, jäävät luonnollisesti näyttelypalkkiojärjestelmän ulkopuolelle.

Jotta taidemuseot ja muut vastaavat pystyvät jatkossa maksamaan näyttelypalkkioita, on niiden rahoitusta lisättävä. Kyse ei siis ole nollasummapelistä, jossa museon pitäisi löytää säästöjä jostain muualta, pystyäkseen maksamaan taiteilijalle.

Soraääniä ja vertailukohtia

Jotkut ovat vähätelleet näyttelypalkkion merkitystä sanomalla, että se hyödyttäisi vain hyvin harvoja taiteilijoita — niitä jotka muutenkin menestyvät. Suomen Taiteilijaseuran tekemän laskelman mukaan edunsaajia olisi kuitenkin yllättävän paljon: jos järjestelmä olisi ollut käytössä kaikissa suomalaisissa taidemuseoissa viime vuonna, yli 800 taiteilijaa olisi saanut näyttelypalkkiota. Kun siihen lisätään vielä isot kesänäyttelyt, uskallan väittää, että järjestelmä antaisi merkittäviä lisätuloja vähintään joka kolmannelle suomalaiselle kuvataiteilijalle.

Jotkut päättäjät ovat suhtautuneet peitellyn penseästi näyttelypalkkioon sanomalla suunnilleen näin: ”Kiva idea, mutta eikös tämä tarkoittaisi, että kuvataidetta rahoitettaisiin entistä enemmän verorahoilla? Kyllä minä näkisin, että kehityssuunnan pitäisi olla päinvastainen: kuvataiteen pitäisi oppia pärjäämään markkinoilla nykyistä paremmin.”

Minusta tuo on kuitenkin väärinkäsitys, ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin, taidemuseot ja muut vastaavat eivät ole yksin verovarojen varassa, vaan niillä on myös merkittävät pääsylipputulot, joita Museokortin käyttöönotto on roimasti lisännyt. Olisi oikeudenmukaista, että taiteilijat saisivat aiempaa isomman siivun museoiden keräämästä rahoituksesta. Toiseksi, näyttelypalkkio muuttaisi taiteilijan toimeentuloa nimenomaan entistä markkinaehtoisempaan suuntaan: mitä enemmän teoksillani on kysyntää museoissa, taidehalleissa ja kesänäyttelyissä, sitä paremman rahallisen korvauksen siitä saisin.

Kyse on myös eräänlaisesta demokraattisuudesta: jos kuvataiteilijan toimeentulo riippuu pääasiassa teosmyynnistä, on kuvataideyleisön rikkaimmalla osalla — joista osa ostaa merkittäviä määriä teoksia — paljon hallitsevampi rooli kuin missään muissa taiteissa. Jos sen sijaan kuvataiteilijan toimeentulo riippuu teosmyyntiä enemmän esimerkiksi hänen näyttelytoimintansa määrästä ja siitä miten paljon kysyntää hänen tuotoksillaan on ”museonäyttämöillä”, tilanne on tasa-arvoisempi: museon kannalta jokainen kävijä on tulotasostaan riippumatta samanarvoinen. Tämä koskee tietysti varsinkin näyttelykorvausta, jonka suuruuteen vaikuttaa myös näyttelyn kävijämäärä, mutta kyllä se pätee myös näyttelypalkkioon, sillä se, miten paljon taiteilijalla on näyttelyitä, joista maksetaan näyttelypalkkiota, ei riipu niinkään hänen suosiostaan varakkaimman taideyleisön joukossa, vaan siitä, miten arvokkaana hänen työtään pitävät yhtäältä taiteen ammattilaiset ja toisaalta koko se yleisö, joka näyttelyissä käy.

Uskon näyttelypalkkion toteutuvan jossain vaiheessa vääjäämättä. Hyvä myönteinen verrokki on lainauskorvausjärjestelmä. Lainauskorvausta maksetaan — valtion budjetista — kirjailijoille ja muille ’sisältöjen tekijöille’ heidän teostensa kirjastolevityksestä.^[ix] EU päätti aikoinaan, että kirjailijan pitää saada korvaus siitä, että hänen teoksensa ovat ilmaiseksi kansalaisten ulottuvilla kirjastojen kautta. Suomalaiset kirjailijat kamppailivat tämän jälkeen kymmenen vuotta, kunnes järjestelmä vihdoin otettiin täälläkin käyttöön.

Monet tahot harasivat pitkään lainauskorvausta vastaan täsmälleen samoilla sanankäänteillä, joita nyt on kuultu jälleen näyttelypalkkion kohdalla: ”Kirjailijoiden pitäisi olla kiitollisia siitä, että Suomeen on rakennettu maailman paras kirjastolaitos, jota verovaroilla ylläpidetään. Sehän välillisesti edesauttaa myös kirjallisuuden myyntiä kirjakaupoissa ja lisää kirjailijoiden mainetta — miten ne kehtaa vaatia vielä jotain ihme lainauskorvaustakin?”

Alkuvaiheessa tuollainen tylytys oli hyvin yleistä, mutta pikku hiljaa myönteisempi näkemys pääsi vallalle. Nyt lainauskorvausta maksetaan vuodessa jo 14 miljoonaa euroa. Kirjailijoiden osuus siitä on noin 8,5 miljoonaa.^[x] Lainauskorvausta maksetaan vain 25 senttiä per laina, mutta pienistä puroista muodostu iso virta: vuonna 2018 lainauskorvausten osuus suomalaisten kirjailijoiden kaunokirjallisesta toimeentulosta oli jo 27 %.

Minkä suuruinen näyttelypalkkio olisi?

Työryhmämme ehdottama malli sisältää myös euromääräiset suositukset näyttelypalkkioille. Niiden mukaan taiteilijalle maksettaisiin yhteisnäyttelyyn osallistumisesta (taidemuseossa tai muussa vastaavassa) vähintään 500 euron näyttelypalkkio. Palkkion suuruus kasvaa näyttelyn koon mukana: jos esimerkiksi neljän taiteilijan yhteisnäyttely on pienissä tiloissa, korvaus on 1 500 € per taiteilija, mutta jos näyttely täyttää ison museon, korvaus nousee 3 000 euroon per taiteilija. Myös taiteilijamäärä vaikuttaa: mitä vähemmän taiteilijoita näyttelyssä on mukana, sitä suurempi on yksittäisen taiteilijan saama korvaus, sillä sitä enemmän töitä hän joutuu näyttelyn eteen tekemään. Siksi ehdotamme, että taiteilija saisi soolonäyttelystä aina vähintään 5 000 euron palkkion.

Yllämainitut summat ovat näyttelypalkkion perusosa, sen tärkein osa, joka maksettaisiin automaattisesti. Automaattisuus tarkoittaa tässä sitä, että minimikorvaussummat ovat suoraan ehdottamastamme taulukosta, eikä taiteilijan tarvitse korvausta saadakseen neuvotella mistään tai esittää tuntikirjanpitoa, johon korvauspyyntö perustuisi.

Perusosan lisäksi taiteilija voisi neuvotella itselleen lisäkorvausta, ns. näyttelypalkkion lisäosaa, jos hän esimerkiksi viettää museossa viikon rakentaen paikkasidonnaista ja väliaikaista installaatiota näyttelyään varten. Lisäosan korvaussummien olisi hyvä perustua Suomen Taiteilijaseuran julkaisemaan palkkio-ohjeistukseen.^[i]

Työryhmämme työskenteli puoli vuotta tiiviisti ja sopuisasti. Sopu oli minulle iloinen yllätys, sillä etukäteen ajatellen ilmassa oli konfliktin ainekset, kun mm. Museoliiton, Kuntaliiton ja Museoviraston edustajat laitettiin samaan pöytään taiteilijoiden edustajien (Ornamo ja Suomen Taiteilijaseura) kanssa. Ennakkoluuloni olivat kuitenkin aiheettomia, sillä yhteisymmärrys oli kohta kohdalta aika helppo löytää. Taiteilijajärjestöt ja Museoliitto ovat toki jo vuosia tehneet yhteistyötä näyttelypalkkiomallin eteen, ja sen vakiinnuttamista kannattavat niin taiteilija- kuin museokenttä. Silti oli iloinen yllätys, että mallin yksityiskohdista oli niinkin helppo päästä yksimielisyyteen.

Olen erittäin tyytyväinen loppuraporttiimme ja sen sisältämään ehdotukseen näyttelypalkkiomalliksi. Toivon myös, että kaikki taiteilijat puoltaisivat aktiivisesti mallin käyttöönottoa. Hauskaa on myös se, että näyttelypalkkiolla on niin laaja tuki: yksikään puolue ei vastusta sitä, useimmat kannattavat avoimesti, ja esimerkiksi eduskunnan sivistysvaliokunta on jo monta vuotta kannattanut näyttelypalkkiota.

Missä mennään nyt? Kokeilujen ja selvitysten tulokset olivat niin myönteisiä, että opetus- ja kulttuuriministeri ehdotti valtion budjettiin yhden miljoonan määrärahaa näyttelypalkkiolle. Tänään (13.8.2021) tuli lisäksi tieto, että valtiovarainministeriö hyväksyy esityksen, eli että näyttelypalkkiomääräraha sisältyy VM:n budjettiesitykseen. Esitystä käsitellään syyskuun budjettiriihessä, jonka jälkeen viime kädessä tietysti eduskunta päättää valtion ensi vuoden budjetista. Hyvältä näyttää, mutta jännityksellä silti odotan, että miten käy.

Jännitys johtuu siitä, että koronakriisi ja veikkausvoittovarojen hupeneminen ovat muljauttaneet valtion budjettisuunnittelun niin uuteen asentoon: Taiteen kannalta se on huono asento: kulttuuribudjettia aiotaan leikata lähivuosina reippaasti. Ensi vuoden osalta kulttuuribudjetti kutistuu todennäköisesti 18 miljoonalla eurolla. Siksi juuri nyt on aivan erityisen vaikea saada valtion kulttuuribudjettiin mitään uusia rivejä ja lisäyksiä. Näyttelypalkkion suhteen tämä tarkoittaa sitä, että jos budjettiriihessä käy huonosti, niin kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta ja sekä alan järjestöjen että ministeriön ponnisteluista ja valtiovarainministeriön tuesta huolimatta näyttelypalkkio jää sivuraiteelle odottamaan ”parempia aikoja” — joita ei välttämättä koskaan tule.

Uskon kuitenkin, että käy hyvin ja näyttelypalkkio otetaan ensi vuonna käyttöön. Onnellinen lopputulos on mahdollinen osittain senkin vuoksi, että näyttelypalkkiojärjestelmän vuosikustannukset ovat — toteutuksen yksityiskohdista riippuen — vain 1–2 miljoonaa euroa vuodessa. Niin pieni lisäsatsaus kuvataiteeseen on mahdollinen, vaikka 450 miljoonan euron kulttuuribudjettia samaan aikaan leikataan. Kyse nyt vain tahdosta ja asioiden tärkeysjärjestyksestä. Toisaalta kyse on myös eri taidealojen tasavertaisuudesta tai sen puutteesta: kuvataiteen osuus valtion kulttuuribudjetista on tällä hetkellä vain 1 prosentti.^[ii] Kuvataiteen näkökulmasta näyttelypalkkio on siksi suorastaan välttämätön, sillä kuvataiteilijat ovat Suomessa taloudellisesti kaikkein huonoimmassa asemassa oleva taiteilijaryhmä. Ei ole oikeudenmukaista, että heitä vaaditaan tekemään niin paljon ilmaistyötä kuin tähän asti on ollut tapana.

 

Helsingissä ja Lapualla, 12.–13.8.2021,

Teemu Mäki

Kirjailija, kuvataiteilija, ohjaaja (Kuvataiteen tohtori)
Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja

 

^[i] Suomen Taiteilijaseura. Ohjeita kuvataiteilijan työn hinnoitteluun.

^[ii] Cuporen tuoreen selvityksen mukaan kuvataiteen osuus valtion kulttuuribudjetista on tällä hetkellä tosiaankin vain 1 prosentti. Tuosta luvusta tosin puuttuu taidemuseoiden osuus, koska niiden rahoitus tulee eri momentilta, mutta vaikka taidemusoiden osuus laskettaisiin mukaan, jäisi kuvataiteen osuus silti alle neljään prosenttiin. Se on todella vähän, kun ottaa huomioon kuvataiteen suuret yleisömäärät (enemmän kävijöitä vuosittain kuin esittävillä taiteilla yhteensä) ja kuvataiteilijoiden suuren määrän.

Se, että kuvataiteen osuus valtion kulttuuribudjetista on vain 1 %, jää helposti huomaamatta, sillä kuten Cuporen selvityksessäkin todetaan (s.87): ”Taiteen edistämiskeskuksen tukisummissa kuvataiteen tuki (taiteilija-apurahat + avustukset) on suurin luokka. Koko Taiken toiminta kattaa kuitenkin alle 10 prosenttia valtion taiderahoituksesta ja vain noin 3 prosenttia kaikesta valtion kulttuurirahoituksesta. Pelkkien Taiken rahoitustietojen tarkastelu antaa siten hyvin vajavaisen kuvan taiteenalojen rahoitustilanteesta.”

Olli Jakonen, Ari Kurlin Niiniaho, Katja Oksanen-Särelä & Sakarias Sokka 2021. Mahdollisesti kulttuuria? Valtion kulttuurirahoitus Suomessa vuonna 2019. Cuporen työpapereita 13. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore.

^[i] Kuvasto. Vuosikertomus 2017.

^[ii] Kuvaston hinnastot.

^[iii] ”Näyttelykorvaus on 6 senttiä per museokäynti.” Tämä on Suomen Taiteilijaseurassa tehty laskelma, joka perustuu yksinkertaisiin, julkisiin tilastotietoihin. Vuonna 2019 taidemuseokohteissa oli 2 730 033 käyntiä (Frame: Kuvataiteen tilastot). Kuvasto peri samana vuonna museoilta näyttelykorvauksia 199 367 € (Kuvasto: Avoimuusraportti 2019). Kun Kuvaston keräämä näyttelykorvauspotti jaetaan museokäyntien määrällä, selviää että kävijää kohden korvaus on 7,3  senttiä — joka jakautuu lähes aina monen taiteilijan kesken. Kuvasto joutuu toki ottamaan keräämistään näyttelykorvauksista itselleen 22 % siivun, toimintakulujensa kattamiseksi, joten näyttelyn taiteilijoiden kesken jää lopulta jaettavaksi näyttelykorvausta alle 6 senttiä per kävijä.

^[iv] Taidenäyttelyiden järjestämiseen liittyvistä sopimus- ja korvauskäytännöistä. Työryhmän loppuraportti. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:4.

^[v] Opetus- ja kulttuuriministeriö. Tulokset näyttelypalkkiokokeilusta myönteisiä, vakinaistamista suositellaan. 26.5.2020.

^[vi] Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama Näyttelypalkkiotyöryhmä. Ehdotus näyttelypalkkiojärjestelmäksi. Työryhmän loppuraportti. 23.6.2021.

^[vii] IAA Europe (International Association of Art, Europe). Exhibition Remuneration Right in Europe 2018.

Voices Of Culture Brainstorming Report ‘Status & Working Conditions for Artists, Cultural and Creative Professionals’. 6.6.2021.

^[viii] Suomen Taiteilijaseura: Fair Pay for Artists -näyttelypalkkiosymposiumi.

^[ix] Lainauskorvaus Sanaston sivuilla.

^[x] Sanasto. Kirjallisuuden tekijöille lähes 8,5 miljoonaa euroa lainauskorvausta – lainatuimpia olivat lastenkirjat ja korkeakoulujen kurssikirjat.

^[xi] Suomen Taiteilijaseura. Ohjeita kuvataiteilijan työn hinnoitteluun.