Näyttelytilat ja instituutiot arvontuottajina sekä vallankäyttäjinä

30.10.2015Kirjoittaja: Jussi Koitela

Kuraattori ja kuvataiteilija Jussi Koitela lähestyy kolumnissaan kuvataidekentän rahoituksen muutoksia arvon näkökulmasta. Minkälaisia arvoja ja arvoa näyttelynjärjestäjät tuottavat? Kuka niistä hyötyy?

Suomen kuvataidekentällä on käyty muutaman viime vuoden aikana kiivasta keskustelua taiteilijalähtöisten gallerioiden, museoiden ja taidetilojen rahoituksesta sekä siitä, minkälaisia taloudellisia, sosiaalisia ja taiteellisia mahdollisuuksia sekä rajoitteita ne asettavat taiteilijalle, taiteen tekemiselle ja taiteen esittämiselle. Yksi viime aikojen absurdeimmista kommenteista, jota toki on toistettu vuosikausia, on Museoliiton pääsihteerin Kimmo Levän Ylellä esitettämä näkemys, että museonäyttelyistä ei tarvitse maksaa palkkioita, koska ne auttavat meritoitumaan.

Tältä pohjalta ei ole vaikea ymmärtää, miksi monissa näissä puheenvuoroissa asetetaan taiteilijat ja instituutiot vastakkain. Kuvataiteilija Martta Tuomaala kirjoitti Mustekala.info verkkolehteen artikkelin, jossa hän kävi läpi asemaansa Mäntän Kuvataideviikoille osallistuvana taiteilijana. Hänen kokemuksensa ovat toki tuttuja kaikille Suomessa näyttelyihin osallistuneista taiteilijoista, ja nämä ilmaisen työvoiman käyttämiseen liittyvät käytännöt tulee ratkaista jollain tavoin.

Tätä yrittää, mielestäni kuitenkin eriarvoistavalla ja taiteilijoiden tuloeroja lisäävällä tavalla, myös Suomen Taiteilijaseura ajaessaan MU-sopimuksen käyttöönottoa Suomessa. MU-sopimus lisää museoissa teoksiaan esittävien taiteilijoiden tuloja vähän, ja jättää muiden tulot ennalleen. MU-sopimuksen ajamiseen liittyvä retoriikka on toisaalta nähnyt instituutiot riistäjinä, jotka eivät maksa teettämästään työstä, mutta toisaalta itse sopimuksen noudattaminen lisäisi vain instituutioiden valtaa, niiden kontrolloidessa kuka taiteilija saa mahdollisen lisä rahoituksen, joka MU-sopimuksen myötä taiteilijoille tulee.

Usein esitetty ratkaisu Mäntän kuvataideviikkojen ongelmaan on, ainakin lyhytjänteisesti, tehdä kuratoriaalisia valintoja, joissa näyttelyn taiteilijamäärää kavennettaisiin. Näin kaikille taiteilijoille riittäisi mahdollisesti rahoitusta. Tämä tosin vaatisi vastapainokseen kuratoriaalista osaamista ja kunnianhimoa, joka ei mahdollistaisi entisen kaltaisia kuraattorivalintoja. Se vaatisi myös näyttelyperinteen ja -ymmärryksen kriittistä arviointia, jossa näyttelyä ei pelkästään nähdä katsauksena, jossa kulloisenkin otsikon alle on laitettu teoksia, jotka katsoja jotenkin voi kiinnittää mielessään otsikkoon. Suuremmat resurssit taiteilijaa ja teosta kohtaan tekisivät kaikista valinnoista liittyen näyttelyn tekemiseen ja näyttelyyn mediana merkityksellisempiä.

Suuremmat resurssit taiteilijaa ja teosta kohtaan tekisivät kaikista valinnoista liittyen näyttelyn tekemiseen ja näyttelyyn mediana merkityksellisempiä.

Taiteilijalähtöisten gallerioiden vuokrakäytöntöihin liittyvä kriittinen keskustelu on tuntunut muuttavan asenteita näiden gallerioiden rahoitukseen liittyen. Suomen kulttuurirahasto ja Koneen Säätiö ovat tukeneet SIC- ja Sorbus -galleroita, joiden toimintaperiaatteiden tärkeä osuus tuntuu olevan juuri se, että taiteilija ei maksa tilasta vuokraa. Se mahdollistaa, että näitä tiloja organisoivat taiteilijat voivat itse kutsua näyttelyiden pitäjät. Tämä onkin tehnyt tiloista ohjelmaltaan yhdet kiinnostavimmista Helsingin taidetiloista.

Voidaan ajatella, että jotta tilan ohjelma on kiinnostava ja jatkuva, sen pitää olla rajattu ja perustua jollain tavoin yhteiseen makuun, kiinnostusten kohteeseen tai muihin rajaamisen periaatteisiin. Tämä voi tietenkin helposti johtaa siihen, että valta valuu pienille ryhmille ja kaveriporukoille, jotka tukevat toistensa taiteellisen työskentelyn esittämistä ja Suomen ulkopuoleltakin kutsutut näyttelyiden pitäjät vahvistavat vain oman ryhmän näkemyksiä taiteesta ja laajemmin yhteiskunnasta. Tämä vähentää aikalailla mahdollisten taiteilijoiden määrää, jotka tiloissa voi teoksiaan esittää.

Voidaan toki myös ajatella, että taidetilan tai näyttelyinstituution tehtävä ei ole vaalia monimuotoisuutta ja demokraattisuutta, vaan heijastella sitä organisoivan pienyhteisön makua ja arvoja sekä mahdollistaa taiteen merkityksen määrittely tämän yhteisön pohjalta. Rahoituksen kohdistamisen muutos aiheuttaa vain sen, että uusi sukupolvi pääsee käyttämään pienyhteisössään valtaa ja, että se on juuri tarkoituksenmukaista taiteen uusiutumisen kannalta. Asiaa voi kuitenkin arvioida myös laajemmin: Ovatko SIC ja Sorbus esittäneet mitään uutta mallia tuottaa merkityksiä ja arvoa taiteelle, kulttuurille ja yhteiskunnalle, vai onko valta vain siirtynyt uudelle sukupolvelle?

Toisaalta tulee arvioida, pitääkö mitään näyttelyinstituutiota ylläpitää vallan käyttäjänä, jos se ei pysty maksamaan työstä, jota se taiteilijalla ja talkoolaisilla teettää? Ehkä emme tarvitse sellaisia instituutioita laisinkaan, varsinkaan jos kyse on siitä, että instituutio kuitenkin tuottaa arvoa ympärilleen. On helppo kuvitella kuinka paljon noin 10 000 Kuvataideviikkojen vierailijaa merkitsee taloudellisesti Mäntälle ja sen yrittäjille. Ehkä nämä taloudellisesta arvonnoususta nauttivat tahot eivät ansaitse näyttelyinstituutiota, jos ne eivät tue sitä ja maksa sen eteen tehdystä työstä.

Pitääkö mitään näyttelyinstituutiota ylläpitää vallan käyttäjänä, jos se ei pysty maksamaan työstä, jota se taiteilijalla ja talkoolaisilla teettää?

Vaikka taiteilijan taloudellisesta asemasta on keskusteltu paljon, juurikaan ei ole puhuttu siitä, minkälaisia arvoja ja arvoa (taloudellista tai jotain muuta) rahoituksen muutokset tuottavat, ja kuka näistä arvoista ja arvosta hyötyy.

SIC Jätkäsaaressa ja Sorbus Kalliossa liittyvät kaupunkitilaan ja sen taloudellisen arvon muutokseen taidetiloille hyvin perinteisellä tavalla: Ne ovat toiminnallaan gentrifikoimassa näitä alueita ja ovat osana prosessia, joka korottaa asuntojen ja liiketilojen hintoja. Samalla Helsingin keskustan läheiset alueet muuttuvat yhä keskiluokkaisemmiksi ja porvarillisiksi. Tuntuukin kohtuulliselle, että SIC ja Sorbus, jotka sijoittavat toimintansa Jätkäsaareen ja Kallioon, maksavat taiteilijalle tilanteessa, jossa hänen työstään hyötyvät asuntoihin ja liiketiloihin sijoittavat tahot.

Kaupunkitilan arvonmuutokset ja pääoman kasvattaminen ovat laajempi kysymys taidekentällä. Siitä ei Suomessa ole juurikaan puhuttu, eivätkä taiteilijat, taidekentän toimijat ja instituutiot tunnu sitä tiedostavan.

Turussa nähtiin tästä  viime kesänä selkeä esimerkki.

Titanik-galleriaa ylläpitävä Arte ry järjesti kesällä 2015 Valtio+ -näyttelyn Turussa. Yhdistys sai Senaatti-kiinteistöiltä ilmaiseksi käyttöönsä entisen vankilarakennuksen Kakolan alueella. Taiteilijoille ei kuitenkaan ollut varaa maksaa näyttelyn eteen tehdystä työstä. Useat Suomessa taideinstituutiossa työskentelevät ihmiset päivittivät Facebookiin kuvia näyttelystä positiivisten huomioiden kanssa, näyttelyn järjestäjä korosti viestinnässään näyttelystä Instagramiin ladattujen kuvien määrää ja sanomalehdet kirjoittivat yleisömäärästä juttuja. Kiinteistösijoittajan ”ilmaiseksi” antamaan tilaan ja alueeseen tutustui yli 15 000 ihmistä. Senaatti-kiinteistöt voi olla erittäin tyytyväinen. He saivat alueelle hyvin vähällä vaivailla keskiluokkaisia taiteen ystäviä. Ne samat ihmiset voivatkin sitten ostaa asuntoja alueelta muutaman vuoden päästä, ja muistella, miten täällä oli se Valtio+ näyttely.

Näyttelytilat ja instituutiot ovat merkittäviä osia verkostoissa, joissa taloudellinen arvo syntyy julkiseen tilaan, kaupunkiyhteisöön ja kiinteistöihin. Ne luovat taiteen kautta symbolista pääomaa, josta aina joku hyötyy taloudellisesti. Oleellista olisi ymmärtää ne moninaiset tavat, jolla tätä arvoa luodaan, sekä tiedostaa se valta, jota niillä tämän arvon ja taloudellisen hyödyn kanavoimiseen erilaisille taidekentän toimijoille on, ovat ne sitten yksittäisiä taiteilijoita, pienyhteisöjä tai laajempia joukkoja.

 

Jussi Koitela on osallistunut taiteijana Mäntän kuvataideviikoille taiteilijana kesällä 2011, kuratoinut SIC galleriaan Skills of Economy – Post Models: Ore E. Refineries -näyttelyn kesällä 2014 ja osallistunut Sorbus galleriassa FYFFE & TAIDE -CHÄTTIin Antagon festivaaleilla kesällä 2013. Keväällä 2015 Arte ry pyysi kirjoittajaa kuratoimaan Valtio+ näyttelyn yhden osan, hän ei lopulta ottanut työtä vastaan. 

Viitteet:

http://yle.fi/uutiset/kuvataiteilijat_haluavat_palkkaa/7960244

http://mustekala.info/node/37556

https://www.facebook.com/titanikgallery?fref=ts

https://instagram.com/explore/tags/valtioplus/

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInGoogle+Email to someone