Taiteilijat demokratiaa kehittämään!

7.4.2015Kirjoittaja: Jussi Koitela

Suomen Taiteilijaseura on ehdottanut MU-sopimuksen käyttöönottoa Suomessa. Sopimuksen tarkoitus olisi määritellä minimikorvaukset erilaisille näyttelyille julkisin varoin tuetuissa näyttelyinstituutiossa. Taidemaalariliiton tammi-/helmikuun 2015 jäsenkirjeessä liiton puheenjohtaja Maaria Märkälä tuo esille, että kuvataiteilijoiden apurahat ja tulot ovat kahdeksan vuoden ajan vähentyneet verrattuna esim. sirkus- tai tanssitaiteeseen.

Näiden ehdotusten ja kirjoitusten takana on ajatus edustamisesta ja edustuksellisuudesta. Suomen Taiteilijaseura kokee edustavansa suurta joukkoa taiteilijoita. Taidemaalariliitto kokee edustavansa jäsentaiteilijoitaan. Näin arkijärjellä ajateltuna, kyseenalaistamatta, on helppo ajatella, että Suomen Taiteilijaseura edustaa Suomessa työskenteleviä kuvataiteilijoita, joten heidän vaatimansa muutokset ovat kuvataiteilijoiden haluamia muutoksia tai, että Taidemaalariliiton jäsenet pitävät tärkeimpänä juuri kuvataiteilijoiden tulonmuodostusta.

Tämä yleinen usko edustamiseen lienee koko demokraattisen järjestelmän ytimessä. Kun siihen lisätään nämä monesti eri välineitä tunnustavat taiteilijoiden yhteenliittymät, jotka toimivat edusvalvojana ja lobbaajina politiikkojen suuntaan, piirtyy kokonaiskuva Suomessa tehtävästä taidepoliittisesta vaikuttamisesta.

Kaikki tämä tähtää siihen, että erilaiset taiteilijoiden yhteenliittymät ja taiteilijajärjestöt pyrkivät lobbaamaan politiikkoja, jotta heidän edustamansa taiteilijat saisivat tulonsiirtoja ja enemmän resursseja yhteisistä varoista.

Kaikki tämä tähtää siihen, että erilaiset taiteilijoiden yhteenliittymät ja taiteilijajärjestöt pyrkivät lobbaamaan politiikkoja, jotta heidän edustamansa taiteilijat saisivat tulonsiirtoja ja enemmän resursseja yhteisistä varoista. Tämä kaikki tuntuu itsestäänselvyydeltä. Näinhän sen kuulukin olla demokraattisessa järjestelmässä: eri elämän, yhteiskunnan ja politiikan alueet taistelevat ja neuvottelevat resurssien jakamisesta. Samalla taistellaan ja neuvotellaan, kenen tuottama tieto ja kokemukset ovat kulloisessakin ajassa tärkeämpiä.

Kuitenkin edustuksellisen demokratian prosessit näyttäytyvät epäilyttävänä, tai ainakin niiden uutisoiminen valtavirran medioissa saa ne näyttäytymään ristiriitaisena. Kun vasemmistolaisen Syriza-puolue oli voittamassa vaalit Kreikassa, alkoi monessa mediassa pelottelu sotilasvallankaappauksella ja täydellisellä taloudellisella katastrofilla. Saman suuntaisia populistisia syytöksiä ja kommentteja voi lukea Espanjan poliittisesta tilanteesta, jossa uusi vasemmistolainen Podemos-puolue on johdossa gallupeissa ennen vuoden 2015 vaaleja. Kun kansa kääntyy pääoman ja taloudellista eliitin sanelemaa leikkauspolitiikkaa vastaan, edustuksellisesta demokratiasta tulee epäilyttävää.

Edustuksellinen demokratia onkin viime vuosina näyttäytynyt melkeinpä pelkästään pääoman etujen ajajana.

Ehkä meidän tulisi ajatella, että nämä poliittiset muutokset ovat merkki siitä, että edustuksellisen demokratian instituutiossa ja prosesseissa on osia, jotka vielä toimivat, vaikka nämä samaiset demokraattiset rakenteet ovat sallineet ja edistäneet mm. erilaisten ekologisten, sosiaalisten ja taloudellisten kriisitilojen kehittymistä, kuten leikkauspolitiikan synnyttämä nuorisotyöttömyys Kreikassa ja Espanjassa. Edustuksellinen demokratia onkin viime vuosina näyttäytynyt melkeinpä pelkästään pääoman etujen ajajana.

Tutkija Taneli Heikka kirjoittaa edustuksellisen ongelmista kolumnissa Kansan ja eliitin ero syvenee – demokratian pelisäännöt on aika kirjoittaa uusiksi (Helsingin Sanomat 29.8.2015). Heikka viittaa Michael Hardtin ja Antonio Negrin ajatuksiin edustuksellisen demokratian ongelmista. Edustuksellisuus nähdään nykydemokratian ongelmana, edustetuille ei koskaan anneta oikeaa valtaa. Kansan ja ja sen edustajien välillä on ylitsepääsemätön kuilu.

Suomalaisten taiteilijajärjestöjen ja Suomen Taiteilijaseuran toimintaa voidaan tarkastella osana näitä samoja ongelmallisia edustuksellisen demokratian prosesseja. Voidaan kysyä, palveleeko Suomen Taiteilijaseuran art360-hankkeen osana ollut, taiteilijoille suunnattu managerointipalvelu ainoastaan pääoman etuja? Edustaako MU-sopimuksen ajaminen muitakin kuin niitä taiteilijoita, jotka ovat valmiita esittämään taidettaan museoissa tai voivat niitä niissä esittää? Edustaisiko ennemminkin solidaarisuuteen ja yhteiseen voimaan perustuva ajattelu kuvataiteilijaa kuin rahoituksen perustelu sillä, että jonkin muun taiteenalan tulonmuodostus on ollut suotuisampaa kuin kuvataiteilijoiden?

Heikan kehotus kirjoittaa demokratian pelisäännöt uusiksi korostaa turhaan syvää katkosta. Ikään kuin meidän pitäisi nyt unohtaa kaikki vanhat edustuksellisen demokratian muodot ja siirtyä johonkin täydellisesti johonkin uuteen. Se aliarvioi jatkuvan kehityksen ja arkisen työn demokratian instituutioiden muuttamiseksi. Se, että Podemos Espanjassa on vaatinut erilaisia suoran demokratian elementtejä poliittiseen edustukselliseen järjestelmään, muuttaa jo demokratiaa, vaikka se medioissa tuomittaisiinkin populismiksi puolueen muiden vaatimusten kanssa. Näin ollen demokratiaa kirjoitetaan jatkuvasti ja koko ajan uudestaan, eri asia on onko eliitti valmis niihin muutoksiin, joita nämä uudelleenkirjoitukset mahdollisesti tuovat.

Miten taidekentän valtarakenteita ja valtapositioita sekä niihin liittyviä ideologioita suoran demokratian elementtien tuominen näiden toimijoiden toimintaan muuttaisi?

Tätä samaa pitäisi kysyä taiteilijajärjestöjen ja -yhdistysten kohdalla. Miten taidekentän valtarakenteita ja valtapositioita sekä niihin liittyviä ideologioita suoran demokratian elementtien tuominen näiden toimijoiden toimintaan muuttaisi? Voisivatko nämä taiteilijoiden yhteenliittymät olla palvelemassa uudenlaisia demokraattisia tai vaikka solidaarisia taiteilijoiden yhteistoimintamalleja? Voisimmeko puhua siitä, miten kuvataiteilijat ovat vaikuttavat itse edustuksellisen demokratian rakenteisiin ja kulloisiin ideologisiin virtauksiin, yhteistoimintansa kautta, ei vaan siihen miten he saavat kulloisestakin järjestelmästä mahdollisimman paljon resursseja kahmittua itselleen. Näitä suoran demokratian keinoja ja solidaarisuuteen perustuvia resurssien jakamisen ja hallinnoimisen keinoja, josta voi aloittaa, ovat esim. osallistava budjetointi, kansalaiskuulemiset, riittävä perustulo ja commonsit.

Politiikkojen lobbaamista pidetään monissa kommenteissa demokratian kannalta ongelmallisina asiana, ja sitä se onkin varmasti monessa tilanteessa. Ongelmallisempaa kuitenkin lienee se, että taiteilijaseurat tulevat itse lobatuksi kulttuuriministeriön välittämänä, mutta valtionvarainministeriön virkamiesten toimesta, ajaessaan eriarvoistavia ja taiteenalojen välistä kilpailua ruokkivia uudistuksia.

Jussi Koitela on kuraattori ja kuvataiteilija. Hän on toimittanut Suomen taidepoliittisen käsikirjan, joka ilmestyy 9.4.2015.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInGoogle+Email to someone