Mäntän kuvataideviikkojen kuraattori Veikko Halmetoja toivoo rohkeutta nykytaidenäyttelyihin

18.6.2018Kirjoittaja: Nelli TuominenValokuvaaja: Nelli Tuominen

Veikko Halmetojan unetkin ovat viime aikoina täyttyneet näyttelyn pystyttämisestä. ”Nyt on sellainen olo, että olen tiristänyt itsestäni kaiken irti, mitä minusta voi lähteä!” hän nauraa avajaispäivän aattona.

Kesänäyttelykausi on avattu, kun Mäntän kuvataideviikot juhlivat 25-vuotiasta taivaltaan. Kartasto-näyttelyssä on mukana 57 taiteilijaa, saman verran kuin ensimmäisillä kuvataideviikoilla vuonna 1993.

Kuraattori Veikko Halmetoja on painanut 15-tuntista työpäivää viimeiset kuusi viikkoa. Kuvataideviikkojen avajaisten aattoa edeltävänä yönä hän on nukkunut kolme tuntia. Näyttelyssä on henkilökohtaisesti paljon pelissä, sillä mänttäläislähtöinen kuraattori on nähnyt jokaisen kuvataideviikkojen näyttelyn moneen otteeseen. Hän on ollut töissä kuvataideviikoilla parinkymmenen vuoden aikana esimerkiksi talkoolaisena ripustuksessa, keskusteluoppaana, että toiminnanjohtajana.

”Vuonna 1995 aloin miettiä taiteilijavalintoja tänne sitä varten, että joskus kuratoin tämän näyttelyn”, Halmetoja nauraa, ”mutta jos vakavasti tehdystä työstä puhuu, niin sitä on tehty vajaat kaksi vuotta.”

Kuvataideviikot ovat kehittyneet paljon vuosien varrella

Alun perin biennaalina järjestetty Mäntän kuvataideviikot on sekä isoin kesänäyttely että isoin vuosittainen nykytaiteen näyttely Suomessa. Vuosien varrella tapahtuma on ammatillistunut huimasti. Ensimmäisessä, vuoden 1993 näyttelyssä, ei ollut palkattuja työntekijöitä ollenkaan, kun taas nykyään tapahtumassa on työntekijöitä näyttelymestaria myöten. Myös näyttelytila Pekilon käyttöönotto vuonna 2002 nosti tapahtuman profiilia. Ensimmäinen näyttely kun esimerkiksi järjestettiin fyysisesti viidessä eri paikassa kaupunkia.

”Toisaalta siinä oli sellainen vanhanajan kesänäyttelyn tee-se-itse -meininki, kun näyttelypaikkoja oli ennen hirveän monta. Mutta nyt täällä pystyy suunnitella tiloja ja remontoida niitä talven aikana. On se helpompaa kuin arpoa huhtikuussa, että mitä tiloja saadaan.”

Kuvataideviikoilla on alusta alkaen esitetty paljon mediataidetta. Varsinkin 90-luvun alkupuolella vallitsi Halmetojan mukaan käsitys, että kesänäyttelyissä on lähinnä maalauksia seinillä. Taiteenlajien monipuolisuus tuo tapahtumalle myös uskottavuutta.

Tiina Kivisen teoksessa Pekilon ensimmäisessä kerroksessa on metreittäin metsää. Kartasto-näyttelyn alakerrassa on Halmetojan mukaan ”maan sorat ja surut” ja ylemmät kerrokset ovat täynnä mystiikkaa, uskontoja ja myyttejä.

Kuvataideviikot on hyvin taiteilijalähtöinen tapahtuma. Vaikka tapahtuma on sittemmin institutionalisoitunut, yritetään taiteilijoita kuunnella edelleen. Kritiikkiäkin tapahtuma on vuosien varrella saanut, sillä tapahtuma voi olla osallistuvalle taiteilijalle todella rankka. Osa taiteilijoista esimerkiksi tekee todella pitkiä työpäiviä paikan päällä pitkän ajanjakson.

”Tämä tapahtuma on jo niin iso ja institutionalisoitunut. Siksi monet eivät ehkä ymmärrä sitä, että tämä on edelleenkin pienen yhdistyksen aika kengännauhabudjetilla tekemä tapahtuma.”

Mäntässä keskeistä on yllätyksellisyys ja monipuolisuus

Halmetojan mielestä suomalaisissa nykytaidenäyttelyissä esitettävä kärki on toisinaan hyvin kapea. Omilla taiteilijavalinnoillaan hän on halunnut korostaa sitä, kuinka eri lähtökohdista olevia, eri puolilla maata asuvia ja myös erityistä tukea tarvitsevia taiteilijoita Suomen nykytaidekentällä on.

”Minusta on aina ollut tosi ärsyttävää, että erityistä tukea tarvitsevien taiteilijoiden teokset esitetään jossain omassa reservaatissa. Esimerkiksi Paul Gustafsson on täysin koulutettu ammattitaiteilija Kaarisillasta. Minkä takia hänen teoksensa ei olisi mukana nykytaidenäyttelyssä? Ehkä siinä on myös sellaista ujoutta, jos kohtaa vähän erilaisen taiteilijan. Pelätään sitä, miten osaa hänen kanssaan toimia.”

Monipuolisuuden puute johtaa siihen, että toisinaan suomalaiset nykytaidenäyttelyt ovat Halmetojasta tylsiä – vähän kuin Saara Aallon euroviisusuoritus. Tämä johtuu virheiden tekemisen pelosta ja liian vähästä heittäytymisestä, jota taiteessa pitäisi olla. Hän toivoo enemmän uskallusta tehdä valintoja, jotka eivät kaikkia aina miellytä.

”Itse haluan tarjota yleisölle mahdollisuuden sellaiseen taide-elämykseen ja kokemukseen, jota he eivät muuten saisi. Toivon, että yleisö viihtyisi näyttelyssä vielä muutaman kuukauden kuluttua, samalla tavalla, kuin itse muistelen vielä vuoden 1995 kuvataideviikkoja.”

Halmetoja kertoo, että vuoden 1995 Mäntän kuvataideviikot räjäyttivät tajunnan. Tällöin hän itse oli lukioikäinen ja talkoolaisena tapahtumassa.

Kuraattorin työ on kahtiajakautunutta asiakaspalvelua

Tänä vuonna näyttelyssä on mukana myös opiskelijoita. Kuvataideviikot on ennenkin pyrkinyt nostamaan esille nuoria taiteilijoita ja tapahtuman taiteilijalistalla on aina nimiä, joita esimerkiksi alan ammattilainen ei tiedä. Halmetojan mukaan se on tapahtuman yksi henki ja sielu ja täten hän tarjoaa myös taiteilijoille tilaisuuden tulla esille, saada uusia seuraajia, faneja, ja yhteistyökumppaneita.

”Kuraattorin työ on asiakaspalvelutyötä kahteen suuntaan. Mahdollisuuksien mukaan yritän tarjota taiteilijoille hyvää tilaa tulla esille ja myös antaa yleisölle mahdollisuuden ainutlaatuiseen kokemukseen. ”

Kuvataideviikkojen jälkeen Halmetoja itse pitää pienen juhannustauon, mutta pian odottavat työt Kajaanin Runoviikoilla. Syksyksi hänellä on luvassa monenlaisia kiintoisia kuratointitehtäviä, joita ei vielä voi paljastaa. Halmetojan ARTag-galleria Hietalahdessa kuitenkin pyörii normaalisti ja ohjelmaa on suunniteltu.

”Ensimmäinen syksyn näyttely, eli elokuun näyttely gallerian isolla puolella on Anssi Kasitonnin”, hän paljastaa.

Mäntän kuvataideviikkojen 25. näyttely avautui Pekilossa lauantaina 16. kesäkuuta. Kuvataideviikkoja pääsee katsomaan koko kesän, 31. elokuuta saakka. Pekilo on avoinna joka päivä klo 10-18, myös juhannuksena.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInGoogle+Email to someone