Kannanotto professorien ja lehtorien työsuhteisiin taidealoilla

Millaisia professorien ja lehtorien työsopimusten pitäisi taidealoilla olla, jotta taiteilijakoulutus, tutkimus, taiteellinen tutkimus ja taiteellinen työ yliopistoissa olisi mahdollisimman korkeatasoista, pohtii taiteilija ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Teemu Mäki.

Entä millaisia sopimusten pitäisi olla, jotta professoreita ja lehtoreita kohdeltaisiin oikeudenmukaisesti ja laillisesti? Tästä ollaan montaa mieltä. Suurimmat erimielisyydet koskevat sitä, pitäisikö proffien ja lehtorien olla pysyvissä vai määräaikaisissa työsuhteissa.

Vanha kiista

Kuten useimmat varmaankin tietävät, jotkut yliopistojen professoreista ja lehtoreista ovat toistaiseksi voimassa olevissa työsuhteissa — eli ”eläkeviroissa”, kuten ennen vanhaan sanottiin — ja jotkut määräaikaisissa, eli yleensä 3- tai 5-vuotisissa työsuhteissa.

Eri yliopistoalojen kesken on tässä suhteessa suuria perinteisiä eroja: monissa tieteissä on aina suosittu pysyviä työsuhteita, mutta useimmissa taiteissa sen sijaan määräaikaisia.

Monet professorit ja lehtorit tavoittelevat pysyvää työsuhdetta. He haluavat omistautua yliopistotyölle pitkäjänteisesti. He eivät halua, että heidän työpaikkansa laitetaan kolmen tai viiden vuoden välein avoimeen hakuun. Tämä on ymmärrettävää, sillä työsuhteiden ketjuttaminen ja pätkätyöläisten pompottelu on sekä lainvastaista että suomalaisen työelämän hengen vastaista. Yliopistot ovat tässä suhteessa olleet vain erikoinen poikkeus.

Suomalaisissa yliopistoissa on viime vuosikymmenen aikana siirrytty aiempaa selvemmin määriteltyyn urapolkujärjestelmään (ns. tenure track -järjestelmä). Se luo pelisäännöt sille, miten henkilö voi pyrkiä ensin määräaikaisen professorin työhön (apulaisprofessori / assistant professor), ja siinä hyvin pärjättyään saada pysyvän työsuhteen (professori / associate tai full professor). Samantyyppinen polku on rakennettu myös lehtoreille. Perustiedot tästä muutoksesta voi lukea esimerkiksi Elias Pekkolan, Taru Siekkisen, Emmi-Niina Kujalan ja Jari-Pekka Kanniaisen tutkimuksesta Professoreiden rekrytoinnit ^[1].

Yliopiston kannalta tenure trackin idea on, että selkeä urapolku houkuttelee alan parhaita osaajia. Hyväpalkkainen, pysyvä työsuhde on iso porkkana, varsinkin kun on selvät säännöt sille, miten virkaan päästään, sen sijaan että oltaisiin kohtalon tai sattuman varassa tai nepotismin armoilla. Siksi myös työntekijät tykkäävät järjestelmästä. Urapolku ja sen kautta vakinaistuvat professorit ovat myös tapa varmistaa yliopistojen itsenäisyys ja akateeminen vapaus: kun vakinaiseksi professoriksi (tai lehtoriksi) tulemisen kriteerit ovat avoimesti kuvattu ja auki kirjattu, yliopistoa ja sen akateemisia asiantuntijoita on vaikeampi painostaa tai manipuloida ulkoa päin.

Onko kaikki siis nyt tältä osin hyvin?

Siitä ollaan montaa mieltä. Uskoakseni suurin osa yliopistojen työntekijöistä pitää hyvänä, että uralla etenemisen pelisäännöt ovat selkeät ja kriteerit avoimesti esillä. Toisaalta tiedän monien olevan tyytymättömiä tenure track -järjestelmään, sillä se on amerikkalaista tuontitavaraa, joka ei noin vain istu meidän yhteiskuntaamme. Suomen yliopistolaki ei edes tunnista järjestelmää, joten juridisesti sitä ei tässä mielessä ole edes olemassa. Tämä aiheuttaa konflikteja, joista lisää hieman myöhemmin.

Eripuraa aiheuttavat myös kriteerit, joilla urapolulla pääsemistä ja sillä edistymistä mitataan. Kriteereistä on yritetty tehdä mahdollisimman objektiivisia, jottei nepotismille ja korruptiolle jäisi sijaa, mutta ainakin taiteissa tuloksena on usein ollut kömpelö apparaatti, jossa määrällinen arviointi tuppaa syrjäyttämään laadullisen. Mittaristoa rakennettaessa yliopistojen taideväki on voinut esimerkiksi saada käskyn: ”Nimetkää viisi alallanne kansainvälisesti tärkeintä julkaisua tai esiintymisfoorumia, viisi toiseksi tärkeintä, viisi kolmanneksi tärkeintä ja viisi neljänneksi tärkeintä. Luokaa samat kategoriat myös kotimaiseen toimintaan.” Huonoimmillaan tuloksena on mittaristo, joka puhuu tähän tapaan: ”Henkilö A on edistynyt urallaan paremmin kuin henkilö B, sillä A:lla on ollut enemmän näyttelyitä, esityksiä, julkaisuja tai presentaatioita kategoriaan 1 kuuluvissa museoissa, teattereissa, julkaisuissa tai konferensseissa. B:llä on kyllä A:ta enemmän saavutuksia useimmissa alemmissa kategorioissa (2, 3 ja 4), mutta niiden yhteenlasketut pisteet eivät riitä kompensoimaan ykköskategoriassa syntyvää piste-eroa.”

Pienestä kahinoinnista huolimatta urapolut on kuitenkin otettu käyttöön, ja yhä useammille professoreille ja lehtoreille on näin auennut reitti vakinaiseen työsuhteeseen. Erityisesti taidealoilla tätä kehityskulkua kuitenkin myös moititaan ankarasti. Monet opiskelijat ja suuri osa taidekentästä yliopistojen ulkopuolella pitävät proffien ja lehtoreiden pysyviä työsuhteita hirvittävänä ongelmana. Miksi?

Yleisimmät väitteet, joilla pysyviä yliopistotyösuhteita taidealoilla vastustetaan, ovat:

 1. ”Opetus yksipuolistuu, kun yksi ja sama ihminen on proffana vuodesta toiseen.” Tätä väitettä voi perustella vaikkapa seuraavaan tapaan.

Kukaan taiteilija ei ole niin monipuolinen, että osaisi tasapuolisesti opettaa oman taidemuotonsa kaikkia tyylejä, traditioita ja olomuotoja.

Ja vaikka professorin rinnalla on aina lehtoreita ja tuntiopettajia monipuolistamassa kuvaa, on pysyvällä professorilla käytännössä liian yksinvaltainen asema päättää keitä hänen osastolleen palkataan. Samat ongelmat toistuvat myös tutkimuksen, taiteellisen tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan puolella. Ongelmaa kärjistää se, että jotkut taidemuodot ovat koko Suomessa vain yhden professuurin varassa, eli kulloisenkin professorin taidenäkemykselle ei ole tarjolla kilpailevia näkemyksiä. Taiteet ovat poikkeuksellisen heterogeeninen toimiala ja yliopistojen täytty ottaa tämä erityisominaisuus huomioon.

2. ”Pysyvä työsuhde ei houkuttele parhaita taiteilijoita professorin tai lehtorin hommiin.” Väite voi kuulostaa yllättävältä. Miksi taiteilija ei haluaisi pysyvään, hyvin palkattuun ja arvostettuun työpaikkaan omalla alallaan?  Väitettä voi kuitenkin perustella vaikkapa seuraavaan tapaan.

Parhaat taiteilijat eivät halua pysyvästi vaihtaa taiteilijan työtä proffan tai lehtorin työhön, sillä niissä toimissa oma taiteellinen työ tai tutkimus tehdään lähinnä kesälomalla tai virkavapaalla. Professorit neuvottelevat tällä hetkellä saadakseen virallisen luvan keskittyä omaan taiteelliseen työhönsä tai tutkimukseensa vuoden verran joka kuudes vuosi. Joillakin aloilla tämä nähdään ihan hyväksi tavoitteeksi, mutta kuka ottaisi vakavasti taiteilijan, joka keskittyy kokopäiväisesti taiteiluun vain joka kuudes vuosi?

Siksi vanha vakanssijärjestelmä, jossa taiteilijat olivat proffina tai lehtoreina yleensä vain yhden tai korkeintaan kaksi kautta, oli tässä mielessä parempi. Hyvä taiteilija oli 5 vuotta proffana, tienasi hyvin, sieti joten kuten sitä, ettei aikaa omaan taiteelliseen työhön ollut riittävästi — tai että se aika piti leikata omasta vapaa-ajasta tai varastaa perheeltä — ja palasi sen jälkeen suurella helpotuksella sen pariin, mistä eniten tykkää.

Joku voisi nyt väittää, että eihän kukaan jatkossakaan pakota taiteilijaa muumioitumaan yliopistoon. Jos haluaa käyttää elämänsä ennen kaikkea omaan taiteelliseen työhönsä, niin ainahan voi kieltäytyä urapolusta. Vasta-argumentti ei kuitenkaan oikein toimi, sillä hyväpalkkainen pysyvä työsuhde on vaarallisen houkutteleva — taiteilijan on vaikea sanoa sille ei, vaikka kaikkien edun mukaista olisi, että hän 5-vuotisen proffakautensa jälkeen palaisi vapaan taiteen tuulisemmalle kentälle, pienen ja epävarman toimeentulon varaan. Ja jos yliopisto katsoo tarvitsevansa ennen kaikkea sellaisia professoreita ja lehtoreita, jotka sitoutuvat yliopistoon pysyvästi, eivät ”liian innokkaat taiteilijat” tulevaisuudessa pääse siellä edes määräaikaisiin proffan tai lehtorin työsuhteisiin.

Toki on myös niin, ettei paras taiteilija välttämättä ole paras opettaja — tai edes kovin hyvä opettaja — tai paras henkilö johtamaan tai viitoittamaan laitoksella tehtävää tutkimusta, taiteellista tutkimusta, taiteellisen työtä ja rekrytoimaan muuta taiteellista henkilökuntaa. Taidealoilla on tästä huolimatta pyrittävä siihen, että yliopistoissa esimerkiksi taidegrafiikkaa, nykytanssia tai sävellystä opettaisivat ihmiset olisivat myös alansa parhaita, aktiivisia taiteilijoita — eivät entisiä taiteilijoita tai keskivertotaiteilijoita, jotka osaavat opettaa vain alansa perusteet.

On tärkeää ymmärtää, että taiteilijakoulutuksessa tavoitellaan aina huippua tai uutta käännettä, uutta avausta, jonka erityisen hyvä uusi taiteilija pystyy tekemään — ehkä yliopistokoulutuksen avulla. Tässä mielessä taiteilijakoulutus poikkeaa useimmista muista aloista, joissa maisterin- tai tohtorintutkinto toimii ennen kaikkea vakuutena siitä, että ihminen on riittävän pätevä toimimaan vaikkapa peruskoulunopettajana tai hammaslääkärinä. Koska taiteilijakoulutuksen tarkoitus ei ole vain taata riittävä peruspätevyys, vaan luoda uusia huippuja, on myös opetus- ja tutkimushenkilökunnan oltava alansa parhaita osaajia.

—

Kumpikin ylläolevista, usein kuulluista argumenteista, joilla pysyviä yliopistotyösuhteita taidealoilla vastustetaan, on minustakin pätevä. Ne eivät kuitenkaan ole koko totuus asiasta.

Ensinnäkin, on hyvä muistaa, että taidealan ammattilaisiin kuuluu taiteilijoiden lisäksi myös teoreetikkoja, taidehistorioitsijoita, kuraattoreita, taidepedagogeja ja niin edelleen. Heille pysyvän yliopistotyösuhteen merkitys on usein erilainen kuin taiteilijoille. Eräs professorikollega — joka on taiteen ammattilainen, mutta ei taiteilija — totesi minulle aikoinaan: ”Teemu, sun pitää muistaa, että sä voit aina palata tonne kentälle, kokopäiväisiin taiteilijan hommiin, mutta mulle tää laitos on ainoa kunnollinen työpaikka, mitä on. Mulla ei oo mitään muuta.” Tuo ei tietenkään ole koko totuus teoreetikkojen, taidehistorioitsijoiden, kuraattoreiden ynnä muiden työmarkkinoista, mutta ymmärrän oikein hyvin, että monet tai ainakin jotkut heistä näkevät tilanteen näin. Sen sijaan tuskin kukaan taiteilija näkee ”työmarkkinatilannettaan” tuolla tavalla. Tämä vaikuttaa myös siihen miten erilaiset taideammattilaiset suhtautuvat yliopistotöihin. Teoriapuolen proffalle voi olla aivan ok kirjoittaa tutkimusartikkeleita viikonloppuisin ja kesälomalla ja ottaa ehkä muutaman vuoden välein virkavapaata tutkimusprojektia tai kirjan viimeistelyä varten. Harva taiteilija haluaa tai pystyy jatkamaan taiteellista työtään kunnolla, jos se jää muiden tehtävien varjoon.

Totta on myös, että työelämän oikeudenmukaisuusperiaatteet pätevät — tai niiden pitäisi päteä — myös taidealoilla. Määräaikaisten työsuhteiden ketjuttaminen ei ole ok. Taidealojen yliopistotyöntekijöiden pitäminen ikään kuin iänikuisella koeajalla ei myöskään ole ok.

Kun olin itse viisi vuotta proffana, siirryin sille kannalle, että osa professoreista ja lehtoreista olisi hyvä olla vakinaisia myös taidealoilla. Miksi muutin mieltäni? Koska huomasin, että yliopiston sisällä määräaikaiset työntekijät ovat aina vähän syrjässä; vakinainen henkilökunta ei ota heitä ihan vakavasti, koska 5- tai 3-vuotisia visiteeraajia tulee ja menee. Valta on vakinaisten proffien ja lehtorien sekä hallintohenkilökunnan käsissä. Ja kun taidealoilla vakinaisia professoreita usein on ollut korkeintaan teoriapuolella, ei taiteen tekemisen asiantuntijoiden ääni meinaa koskaan kunnolla kuulua. Minusta tämä heikentää opetuksen, tutkimuksen, taiteellisen tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan laatua.

Uusi käänne

Tilanne muuttui Suomessa viime vuonna, kun Työtuomioistuin päätti, että yliopistojen työpaikkoja koskevat samat lait kuin muutakin työelämää.^[2]

Taideyliopiston professorit Anita Seppä ja Anna-Kaisa Rastenberger olivat sitä mieltä, että kun he ovat olleet määräaikaisen kauden professoreina ja suoriutuneet moitteettomasti, ei heidän työpaikkojaan saa laittaa avoimeen hakuun, vaan heidän työsuhteensa pitää vakinaistaa. Yliopisto ei suostunut, mutta oikeus päätti asian Sepän ja Rastenbergerin eduksi.

Tuomioistuimen päätös on tärkeä linjaus ja ennakkotapaus, jonka seurauksena taidealojen professorit ja lehtorit ovat tästä eteenpäin pysyvissä työsuhteissa, harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta.^[3]

Keskustelin asiasta myös Professoriliiton toiminnanjohtajan Tarja Niemelän kanssa. Hän sanoi: ”Työtuomioistuin totesi, että määräaikaista työsuhdetta voitaneen käyttää silloin, kun professori keskittyy uuden koulutusalan tai-ohjelman suunnittelu- tai kehittämistehtäviin. Pysyvät työtehtävät tulee hoitaa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa.”

Määräaikaiset työsuhteet ovat jatkossa siis todennäköisesti mahdollisia vain, jos jonkin uuden opetuksen tai tutkimuksen alan lanseerausvaiheessa.

Oletan, että määräaikaisuus olisi mahdollinen myös, jos professuurin tarve on väliaikainen, eli vaikkapa jokin tutkimus- tai taideala, johon yliopisto haluaa satsata vain ajankohtaisen tarpeen vuoksi, haluamatta ottaa sitä pysyväksi osaksi koulutuksensa, tutkimuksensa tai taiteellisen toimintansa kirjoa. Ajatusleikkinä voisi ajatella esimerkiksi, että yliopisto perustaisi viisivuotisen professuurin, jonka alana olisi ”Ei-binääristen sukupuolikäsitysten uudet, taiteelliset ilmenemismuodot nykytaiteessa”. Jotta tuota teemaa voisi käyttää väliaikaisen professuurin perusteena, pitäisi kuitenkin teemaan liittyvä opetus olla kokonaan valinnaista ja vapaaehtoista opiskelijoille. Muuten yliopistoa voitaisiin syyttää pakollisen ja tutkintovaatimuksiin sisältyvän opetuksen naamioimisesta väliaikaiseksi projektiksi. Ei vaikuta lupaavalta niiden tahojen kannalta, jotka etsivät porsaanreikiä, joiden kautta pääsisi rekrytoimaan määräaikaisia proffia.

Kolmas mahdollinen poikkeus ovat vierailevat professorit tai lehtorit (visiting professor / lecturer). Sillä termillä  tarkoitetaan ihmistä, joilla on vakinaisen proffan- tai lehtorin työpaikka yhdessä yliopistossa, josta hän tulee määräajaksi vierailemaan toiseen yliopistoon.

Tilanne on hämmentävä. Ovatko kaikki proffat ja lehtorit tästä lähtien tosiaan pysyvissä työsuhteissa? Entä mitä virkaa urapolkujärjestelmällä jatkossa on? Tenure track -systeemissähän proffalla on tyypillisesti ensin kaksi määräaikaista työsuhdetta, joiden jälkeen hänet vakinaistetaan, jos työ on ollut hyvää. Työtuomioistuimen tuore päätös näyttää poistavan tuon ”koeajan”, eli jos henkilö palkataan proffan tehtäviin viideksi vuodeksi, hänet on pakko sen jälkeen vakinaistaa, jos työtehtävät säilyvät. Toisin sanoen, ellei yliopisto lopeta vaikkapa sävellyksen opettamista, on sävellyksen professori automaattisesti otettava pysyvään työsuhteeseen heti ensimmäisen viisivuotiskautensa jälkeen. Oikeastaan hänet on pakko vakinaistaa jo viisivuotiskautensa ensimmäisenä työpäivänä, jos hän sitä vaatii. Tuomioistuimen päätöksen mukaan määräaikainen työsopimus on tässä kontekstissa lain mukainen vain, jos työntekijän päätehtävät muuttuvat määräaikaisen sopimuksen jälkeen niin paljon, että samaa tehtävää ei ole mahdollista tarjota sopimuksen umpeutumisen jälkeen samalle akateemisesti tai taiteellisesti pätevälle henkilölle.

Tältä näyttää nyt. Periaatteessa on mahdollista, että Suomi muuttaa työlakia tai yliopistolakia jollain sellaisella tavalla, joka jälleen mahdollistaisi määräaikaiset työsopimukset proffille ja lehtoreille. Kuulemani mukaan esimerkiksi Ruotsissa taidealojen kohdalla on erityinen poikkeussäädös tätä varten. En kuitenkaan usko, että Suomessa mentäisiin siihen suuntaan. Työntekijän oikeudet ovat täälläkin vahvat eivätkä ammattiliitot halua niitä heikentää. En minäkään halua — minusta on hyvä, että Seppä ja Rastenberger veivät juttunsa oikeuteen ja voittivat. Yliopistossa — varsinkin taidepuolella — tarvitaan monipuolisuutta ja vaihtuvuutta, mutta se pitää pystyä toteuttamaan työntekijöiden oikeuksia polkematta.

Miten ratkaista tilanne?

Miten tilanne pitäisi ratkaista? Mikä olisi työntekijöiden, opiskelijoiden, yliopiston ja taidekentän ja taide-elämän kannalta parasta?

Tässä pari ehdotusta:

1. Vähintään puolet kulloinkin töissä olevista taidealojen lehtoreista ja professoreista pitäisi olla määräaikaisia. Näin taattaisiin riittävä monipuolisuus ja hyvä reagointi taidekentän muutoksiin.

En ole varma miten tämän voisi nyt laillisesti toteuttaa. Toiveikkaasti ajattelen, että vierailevan professorin titteli on ratkaisu. Jos vierailevan professorin määräaikaiseen työsuhteeseen voitaisiin palkata myös sellainen henkilö, joka ei ole professori jossain toisessa yliopistossa, vaan joka tulee suoraan taiteen kentältä, niin yliopisto voisi joustavasti ylläpitää monipuolisuutta ja vaihtuvuutta proffien ja lehtorien joukossa.

Ei tämäkään systeemi takuuvarmasti toimisi, sillä edelleen riskinä olisi se, että oppialan vakinainen henkilökunta kutsuisi vierailijoiksi lähinnä oman taidekäsityksensä mukaisia tekijöitä, eikä moninaisuus oikeasti toteutuisi. Siksi myös vierailevien proffien nimityksissä pitäisi käyttää samantyyppistä menettelyä kuin muidenkin proffien, eli kuulla laajasti opiskelijoiden ja mielestäni myös taidekentän ääntä sekä käyttää ulkopuolisia arvioitsijoita. Vierailevia proffia tai lehtoreita voitaisiin värvätä sekä kutsumenettelyllä että avoimen haun kautta, kunhan moniäänisyys toteutuisi kutsu- tai valintaprosessissa.

Usein kuulemani vasta-argumentti on: ”Kyllä yliopisto jatkossakin pystyy olemaan nopeasti reagoiva, monipuolinen ja vaalimaan vaikkapa taidemaalauksen kaikkia hyviä traditioita ja uusia ilmiöitä samanaikaisesti. Suuri osa, usein suurin osa opetuksesta on vaihtuvien tuntiopettajien vastuulla, joten vaikka kaikki lehtorit ja proffat olisivat pysyvissä työsuhteissa, niin eihän tässä ole mitään todellista ongelmaa.”

Käytännössä tuo monipuolisuus ei omien havaintojeni mukaan kovin hyvin toteudu missään taidealan yliopistossa, ei Suomessa eikä muualla, sillä valta tuppaa kuitenkin keskittymään muutamalle tai jopa yhdelle henkilölle, joka päättää mikä on tärkeää ja kuka sitä opettaa, tutkii tai taiteilee. Ongelma on lievempi, jos proffan viroissa on vaihtuvuutta — pelkkä tuntiopettajien, tohtoriopiskelijoiden ja post doc -ihmisten vaihtuva virta ei riitä.

2. Professorien ja lehtorien toimenkuvaa pitäisi muuttaa niin, että puolet työajasta saisi käyttää omaan taiteelliseen työhön ja tutkimukseen. Silloin olisi realistista odottaa, että osa parhaistakin taiteilijoista hakeutuisi pysyvään työsuhteeseen yliopistoissa. Se olisi myös yliopistolaitoksen eetoksen mukaista.

Kun sanon näin, tarkoitukseni ei ole vähätellä ketään nykyistä professoria tai lehtoria, olivat he sitten määräaikaisia tai vakinaistettuja ja ammatti-identiteetiltään taiteilijoita, kuraattoreita, teoreetikkoja tai jotain muuta taiteellista. Jotkut heistä ovat minun mielestäni alansa parhaita taiteilijoita tai tekijöitä, ja jotkut heistä pystyvät yhdistämään oman taiteellisen työnsä ja muut professorin tai lehtorin vastuut sellaisella tavalla, ettei oma taiteellinen työ siitä ainakaan liikaa kärsi. (Omasta mielestäni onnistuin siinä itsekin viiden vuoden ajan, mutta sen pitempään en olisi jaksanut.)

Professorien pitäisi edustaa alansa parasta asiantuntemusta, mutta toimenkuva on viime tällä vuosituhannella rappeutunut niin, että proffien päätehtäväksi on tullut byrokratian pyörittäminen ja rahoituksen hankkiminen. Siinä sivussa opetetaan ja kesälomalla tai virkavapaalla tehdään omaa taiteellista työtä tai tutkimusta. Edes oman alan kirjallisuuden ja tutkimuksen tai taiteellisen toiminnan seuraamiseen ei meinaa jäädä aikaa.

Olen edelleen Professoriliiton jäsen ja vähän yllättynyt siitä, miten saamattomia professorit ovat tässä asiassa. Proffien lempiharrastus on valittaa tästä asiasta, mutta fatalistisella asenteella, ikään kuin myönteinen muutos ei olisi mahdollinen. Yliopistolain mukaan professoreilla on kuitenkin periaatteessa todella paljon valtaa ja mahdollisuus hallita ja määritellä omaa työnkuvaansa — jos he vain tätä mahdollisuutta uskaltaisivat toden teolla käyttää. Kirjoitin tästä aiheesta muinoin artikkelin Esitys-lehteen, ironisella otsikolla ”Pelastakaa edes professorit”.^[4]

3. Taidealoilla pitäisi olla enemmän osa-aikaisia professuureja ja lehtoraatteja kuin kokoaikaisia. Jos kokoaikaisilla professoreilla ei jatkossakaan ole kunnolla aikaa omaan tutkimukseen tai taiteelliseen työhön, asian voi ratkaista osa-aikaisuudella. Moni erinomainen, aktiivinen taiteilija olisi kiinnostunut 50-prosenttisesta tai vaikkapa 25-prosenttisesta professuurista. Jos puolet tai neljäsosan ajastaan käyttäisi yliopistohommin ja loppuajan voisi keskittyä omaan taiteelliseen työhön, niin taiteilijaa ei ehkä liikaa haittaisi, vaikka yliopistohommiin sisältyisi nykyiseen tapaan vain vähän omaa taiteilua.

Tiedän, että työlainsäädäntö ei tee tätä helpoksi, sillä lain mukaan on niin, että jos osa-aikaisen työntekijän tekemiä töitä on enemmän kuin osa-aikaisena ehtii tehdä, niitä on ensisijaisesti tarjottava osa-aikaiselle. Eli samaan työhön on vaikea palkata kahta proffaa 50-prosenttisella sopimuksella. Jos jompikumpi heistä on hommassa ensin, hänellä on oikeus vaatia itselleen sataa prosenttia. Silloin päädymme saman houkutuksen äärelle, josta alussa puhuin: vaikka olisi kaikkien etu, että taiteilija olisi yliopistossa vain väliaikaisesti tai osa-aikaisesti, taiteilijan voi olla vaikea vastustaa pysyvän, hyväpalkkaisen työsuhteen houkutusta.

Lopuksi

Proffana ollessani valittelin joskus ystävälleni Aune Kalliselle proffantyön ankeuksia ja yliopiston turhauttavia puolia. Hän oli empaattinen, mutta totesi perään: ”Ei tolla toisaalta ole yleisemmällä tasolla paljon väliä, koska eihän mikään taiteen kannalta oikeasti tärkeä tapahdu yliopistojen sisällä.” Aune on nykyään proffana Teatterikorkeakoulussa, ja hyvä niin. Luulen, että hänkin on muuttanut mieltään. Minusta yliopistolaitos on yhteiskunnan tärkeimpiä instituutioita. Yhtä tärkeä kuin hyvä oikeuslaitos ja terveydenhoito.

Perinteisesti taideväki on ajatellut, että taidealan yliopistoissa opiskellaan taiteilijaksi ja varsinainen, merkittävä taiteellinen työ tehdään sitten myöhemmin jossain muualla, ns. taiteen kentällä. Tieteissä on toisenlainen perinne. Tieteelle yliopisto on oppilaitos, mutta yhtä lailla myös tutkimuslaitos, eli paikka, jossa on ihanteelliset resurssit tieteelliselle työlle, ei ainoastaan sen harjoittelulle. Taiteet olivat niin pitkään yliopistojen ulkopuolella tai reunamilla, että ne ovat vasta nyt heräämässä siihen, että vastaava olisi mahdollista myös taiteissa.

Mielestäni taidealan yliopiston pitäisi olla paras mahdollinen paikka ei ainoastaan opiskella taidetta tai tutkia taidetta, vaan myös tehdä taidetta, sillä taiteen tekeminen on taidealan ydintoiminto aivan kuten tieteellinen tutkimus on tiedealojen ydintoiminto. Viime vuosikymmeninä syntynyt ja nopeasti voimistunut taiteellisen tutkimuksen ala on tärkeä askel tähän suuntaan, mutta myös sellaisen taiteellisen työskentelyn, joka ei ole opiskelua tai luonteeltaan taiteellista tutkimusta, pitäisi saada paljon nykyistä enemmän elintilaa yliopistoissa.

Tämä on eräs tärkeä syy, jonka vuoksi pidän kysymystä professorien ja lehtorien työsuhteista niin tärkeänä taiteelle. Kyse ei ole vain siitä, minkälaatuista ja kuinka rohkeaa ja moniarvoista tulevien taiteilijoiden opetus on, vaan myös siitä, millainen tutkimusympäristö ja taiteellisen toiminnan keidas huomisen yliopistosta tulee.

Helsingissä, 24.3.2021

Teemu Mäki

Kirjoittaja on taiteilija / kirjailija / ohjaaja / tutkija (kuvataiteen tohtori) ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja. Vuosina 2008–2013 hän toimi Kuvataiteen professorina Aalto-yliopistossa.

^[1] Elias Pekkola, Taru Siekkinen, Emmi-Niina Kujala & Jari-Pekka Kanniainen. Professoreiden rekrytoinnit. Tampereen yliopisto. 2020.

^[2] TYÖTUOMIOISTUIN, TUOMIO Nro 117. Antopäivä 28.12.2020. Diaarinro R 44/20. KANTAJA: Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO ry. VASTAAJAT: Sivistystyönantajat ry Taideyliopisto. ASIA: Määräaikainen työsopimus 30.6.2020.

^[3] Taideyliopiston uutisia 23.3.2021: Tai­dey­li­opis­to va­ki­nais­ti 80 opet­ta­jan ja tut­ki­jan teh­tä­vää. https://www.uniarts.fi/artikkelit/uutiset/taideyliopisto-vakinaisti-80-opettajan-ja-tutkijan-tehtavaa/

^[4] Mäki, Teemu: Pelastakaa edes professorit, Esitys-lehti, 1/2015.