Kohti taidevaaleja: Taide on paljon enemmän kuin hyvinvointia

Taiteen asema nykytilanteessa näyttäytyy lohduttomalta. Kun leikkausten kohteena on koulut ja terveyskeskukset, tuntuu että kulttuurista leikkaamista ei ole tarvinnut edes päättäjien sen kummemmin perustella. Kansanterveyden varjolla on pystytty puolustamaan liikuntapaikkoja ja urheiluhalleja, mutta kukaan ei tunnu osaavan selittää mihin me oikeasti tarvitsemme gallerioita, museoita ja julkista taidetta. Tämä koskee kulttuuria kokonaisuudessan, mutta kulttuurimuodoista kuvataidetta on täytynyt vielä erikseen puolustella.

Tätä kautta hyvinvoinnin määritteet ovat arvatenkin tulleet myös taiteeseen. Taidetta on alettu perustella terveydellä. Taiteen hyvinvointivaikutukset ovat varmasti totta, mutta sen ei pidä olla peruste taiteen tukemiselle. Taide voi tuottaa hyvinvointia, mutta taiteen ei PIDÄ tuottaa hyvinvointia. Taide saa herättää myös negatiivisia tunteita, se on osa taiteen autonomiaa.

Perusteluja taiteelle etsiessä päädytään usein myös rahaan. Taiteeseen on tullut terveydenhoidon lomassa mukaan myös yritysmaailman puhetapa, joka edellyttää taiteen muuttamista numeroiksi. Kuinka monta kävijää. Kuinka monta myytyä lippua. Kuinka monta myytyä teosta. Kuinka monta facebook-tykkäystä. 

Tämä markkinaehtoinen linja on silti jotenkin enemmän ymmärrettävä kuin hyvinvointi-toitotus. Markkinavetoisuus vesittää taidetta, kyllä, mutta se on sentään seuraus vallitsevasta yhteiskunnasta. Hyvinvointivaatimuksilla vesitämme taiteen, mutta samalla muka pelastamme sen. Taidetta tuetaan, sillä ei vain ole autonomiaa, mutta se ei myöskään ole suoraa jatkumoa perinteellä, jossa rikkaat määrittävät kulttuurin. Samalla vältytään keskustelusta, että kuinka pitkälle tiede, taide, filosofia ja sivistys ovat ylipäätään edistämisen arvoisia hankkeita.

Hyvinvointipuheen sijasta tarvitaan konkreettisia tavoitteita, kuten Taiteilijaseura niitä onkin linjannut. Tarvitaan lisää apurahoja ja määrärahoja taiteilijoille. Tarvitaan lisää tiloja missä taidetta voi esittää, ilman että taloudellinen vastuu kaatuu pelkästään taiteilijalle. Tarvitsemme tiloja, joissa taiteilijat voivat työskennellä. Tarvitsemme lisäksi asukaslähtöistä taidetta, jossa voidaan taiteen keinoin tuoda esiin oman alueen kulttuuria. Jos jotain on opittu, niin kuntiin kyllä halutaan taidetta, mutta taiteilijalle ei haluta siitä maksaa. Tähän on saatava muutos.

Lopuksi viesti kunnille: jos mietitte mistä kulttuuria saa lisää, niin me kulttuurityöläiset olemme jo täällä, jos työnteko tehdään vain mahdolliseksi. Sekä viesti myös taiteilijoille: muistakaa myös vaatia tukea työhönne, sitä kunnista kyllä löytyy, jos siihen on päättäjillä tahtoa.

Marianne Niemelä

Kuraattori, taidehistorioitsija, Itä-Helsingin Vihreiden puheenjohtaja, Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan varajäsen.