STS:n puheenjohtaja Teemu Mäki: Kuka maksaisi siitä, että taide tarjoaa ihmisille ajattelemisen aihetta?

28.2.2018Kirjoittaja: Reetta RätyValokuvaaja: Laura Oja

Teemu Mäki työhuoneellaan Helsingin Kaapelitehtaalla.

Taiteilija Teemu Mäen kaksivuotinen puheenjohtajakausi Suomen Taiteilijaseurassa on alkanut tammikuussa. Nyt hän kertoo Taiteilija-lehdelle ajatuksiaan siitä, miten ammattikuvataiteilijoiden ja taiteen asemaa parannetaan – ja siitä, miten taide liittyy onnellisuuteen ja kuolemaan.

Haastattelu on kestänyt yli kolme tuntia, kun Teemu Mäki yhtäkkiä hiljenee. Hän istuu kotonaan Helsingin Kalliossa keittiönpöydän ääressä. Tähän asti hän on vastannut kysymyksiin taiteen merkityksestä pitkästi ja analyyttisesti. Mutta nyt Mäki on hiljaa. Minuutin, toisen, kolmannen.
Ylimmän kerroksen asunnon ikkunasta näkyy naapuritalojen kattoja ja haastattelun kuluessa pimentynyt taivas.

Hiljaisuuden aiheuttanut kysymys kuuluu: Jotkut kollegasi sanovat, ettet sovi Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajan tehtävään, koska olet tappanut kissan. Mitä ajattelet tästä?

Kun Mäki alkaa puhua, hänen äänensä on korostetun rauhallinen.

”Kissakeskustelu on mun yhteydessä pääasiassa hyvä asia”, hän sanoo. ”Vaikka se olisi minulle itselleni kyllästyttävä ja turhauttava aihe, on hyvä, että ihmiset miettivät moraalikysymyksiä, vaikkapa sitä, mikä on meidän suhde muihin elämänmuotoihin: mitä saa tehdä muille ja millä perusteella.”

”Vuosien varrella mun oma näkemys ikuista kissakeskustelua kohtaan on muuttunut myönteisemmäksi. Ajattelen, että jos ihmiset miettivät yhteiskunnan rakennetta – minkä varassa me eletään, ketä tappaen, ketä esineellistäen – ei haittaa, että sitä miettiessä osa pitää minua antikristuksena.”

“Professuurin jälkeen on nautinto olla vapaa taiteilija”

Teemu Mäki (s. 1967) on taiteilija, ohjaaja, kirjailija ja tutkija. Ansioluettelo on mittava: Yli 50 yksityisnäyttelyä, 200 yhteisnäyttelyä. Seitsemän kirjaa. Kirjoittanut kuusi ja ohjannut seitsemän näytelmää. Saanut toista sataa apurahaa, tunnustuksia, pari palkintoakin. Ja nyt uusi toimi: STS:n puheenjohtajuus.

Mäki väitteli kuvataiteen tohtoriksi 2005. Vuosina 2008-2013 hän työskenteli kuvataiteen professorina Aalto-yliopistossa.

”Sen jälkeen kun olin proffana, on ollut erityinen nautinto olla vapaa taiteilija. Siinä rinnalla vaalin joutilaisuutta. Pelaan sulkapalloa ja hengailen lasten ja puolison kanssa. En ihan kokonaan opetustakaan ole lopettanut: tänä keväänä piipahtelen mm. Taideyliopistossa ja Eestin ja Tšekin vastaavissa vähän luennoimassa ja lopputöitä ohjaamassa. Se on hauskaa kun se on vapaaehtoista.”

Mäki väittää olleensa opiskeluaikoinaan ja nuorena taiteilijanakin patologisen ujo ja vähäpuheinen. Tekemistä ohjasi intuitio, ”toimin voimakkaasti sen varassa, minkälaisia kuvia halusin itse nähdä”. Sanallistettu järkeily taiteen merkityksestä on alkanut vähitellen, aluksi oman pään sisäisenä selvittelynä. Mitä tämä on, mitä teen? Mitä haluan tässä roolissa tehdä?

Miten taiteen julkinen rahoitus voidaan oikeuttaa? Voiko taide muuttaa yhteiskuntaa? Miten taide liittyy ilmastonmuutokseen?

Myöhemmin analyysi on laajentunut koskemaan muutakin kuin omaa tekemistä. Mäki on puhunut taiteesta ja puolustanut sitä paneeleissa, luennoilla, taidekeskusteluissa, kirjoissa. Hän sanoo olevansa jo suorastaan lörppö, mutta minkäs teet, taiteen ja taidepolitiikan teemat ovat laajoja: Miten taiteen julkinen rahoitus voidaan oikeuttaa? Voiko taide muuttaa yhteiskuntaa? Miten taide liittyy ilmastonmuutokseen? Mäen ajattelussa myös kysymys onnellisuudesta kietoutuu taiteen ympärille. Uudessa esseekirjassaan Taiteen tehtävä (Into 2017) hän pohtii muun ohella sitä, miten olla onnellinen ja elää hyvä elämä.

Mäen esseekirja on laaja ja hieman yllättäen myös hauska esitys taiteen tehtävistä ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Se auttaa myös taiteen kuluttajaa jäsentämään omia taidekokemuksiaan. Onhan se valtava ajatus – ikään kuin ehdotus tai kutsu lukijalle – että taiteen kautta voi tulla onnelliseksi.

Taiteen merkityksen pohdinnoista on kasvanut myös Mäen motivaatio uuteen luottamustehtävään. Taitelijaseuran edustajisto valitsi hänet puheenjohtajaksi syksyllä. Kausi alkoi tammikuussa 2018, ja jatkuu kaksi vuotta.

”Taiteilijaseura on keskeinen ja korvaamaton toimija –  ja toisaalta heittopussi, jota kenenkään ei ole pakko kuunnella”, Mäki sanoo. ”Sama tilanne kuin monilla taiteilijoilla muutenkin. Mikään varsinainen ammattiliitto ei pidä kuvataiteilijan puolta, eikä ole työnantajaosapuolta, jonka olisi pakko kuunnella meitä.”

Miten taiteella menee?

Kun ei ole työnantajaa eikä pomoa, ei ole myöskään ilmeistä palkanmaksajaa. Siksi tarvitaan edunvalvontatyötä ja luovia ratkaisuja taiteen rahoittamiseksi.

Taiteilijaseuran tehtävä on kohentaa taiteen arvostusta ja parantaa taiteilijoiden asemaa, mutta myös ylläpitää keskustelua siitä, mikä on taiteen paikka yhteiskunnassa.

Teemu Mäki ajattelee, että rahan hallitsevasta luonteesta huolimatta taiteilijaseura on pelkkää edunvalvontajärjestöä aatteellisempi yhteisö.

”Taiteilijaseuran tehtävä on kohentaa taiteen arvostusta ja parantaa taiteilijoiden asemaa, mutta myös ylläpitää keskustelua siitä, mikä on taiteen paikka yhteiskunnassa.”

Miten taiteella menee näin talvella 2018?

Mäki kuvaa tilannetta esittämällä kaksi osin eri suuntiin vievää vastausta. Taidetta tehdään enemmän kuin koskaan, kuvataiteilijoita on enemmän kuin koskaan, elokuvaa ja musiikkia tehdään ja kulutetaan valtavasti. Yleinen elintason nousu mahdollistaa taiteilijaksi ryhtymisen ja taiteen kuluttamisen.

Tästä huolimatta taidetta on entistä vaikeampi tehdä taloudellisesti kannattavalla tavalla. ”Yksi syy on yksikköhinnan lasku: kaikki muu paitsi bestsellerit jäävät kannattavuuskynnyksen alapuolelle.”

Mäki sanoo, että taidejakelun digitalisoituminen, monistamisen helppous ja taiteen lipuminen ilmaiskategoriaan vaikuttavat kaikkiin taiteisiin.

”Ihmiset ovat tottuneet siihen, että tuoltahan sitä taidetta saa ilmaiseksi tai polkuhinnalla: leffoja, musiikkia, näyttelyitä…. Ollaan ärtyneitä, jos taiteesta pitää maksaa enemmän kuin kaljasta.”

Taidetta kulutetaan innokkaasti, mutta toisaalta taiteen arvostus on vähentynyt. Aiemmin taidetta pidettiin tärkeänä kansallisen identiteetin määrittäjänä. Ajateltiin, että taiteella on ihmisen luonnetta parantava jalo pyrkimys ja itsetarkoitus.

”Jos oikein synkästi ajattelee, tämä näkemys on menettänyt kannatuksensa länsimaissa. Ajan henki on sellainen, ettei ole helppoa perustella vakavalla naamalla, että ihmiset tarvitsevat hengen ravintoa.”

Positiivisempi ajatuskulku on se, että auktoriteettiuskon väheneminen on tervettä ja demokraattista. Ääniä ja valinnanvapautta on paljon.

”Ihmiset eivät kaipaa sitä, että olisi viisaita taideteoksia, josta saisi osviittaa siitä, miten pitäisi elää, äänestää tai kuluttaa. Tai eivät myönnä kaipaavansa, koska ajan henki on se, että jokainen jo muka tietää mikä itselle on parasta.”

“Taide on tapa luoda hyvää elämää”

Joka ajattelee, että puhdas markkinamekanismi todistaa, mikä on tärkeää ja hyödyllistä maailmassa, sanoo hyvästi suurelle osalle taidetta. Mäen ajattelussa taide on eräänlainen elinehto, politiikan väline, olemisen tapa, filosofian laajin muoto – ja onnellisen elämän lähde.

Taide on kaikista utopioista käytännöllisin.

”Ajattelen optimistisesti, että taide on kokonaisvaltaisin, monipuolisin ja joustavin tapa tavoitella ja luoda hyvää elämää”, hän kirjoittaa esseekirjassaan. ”Taide on kaikista utopioista käytännöllisin.”

Taide tarjoaa täyttymyksen, valaistuksen, hämmennyksen, vaihtoehtoja, lohtua, kysymyksiä ja vastauksia ilman krapulaa. Kuvataide on usein pikemminkin hätkähdyttävä kysymys kuin vastaus tai vaatimus.

Mäki sanoo, että suuressa osassa kuvataidetta on silti vahva moraalifilosofinen tendenssi, joka kannustaa myötätuntoon. ”Kuvataiteen yks peruspotentiaali on siinä, miten se saattaa sähäkästi loikata ihmisten väliin ja kysyä: oletko ajatellut, miten näet toiset ihmiset? Se voi puuttua ajatteluun ja muokata sitä.”

Mutta kuka maksaa siitä, että taiteilija tarjoaa ihmisille ajattelemisen aihetta?

STS:n edunvalvontatyössä neuvotteluosapuolena on usein valtio. Suomessa valtion budjetista käytetään taiteeseen noin 0,8 prosenttia.

”Taiteilijan työssä teosmyynti on lähinnä sivujuonne. Kyselyiden perusteella sanotaan, että 15 prosenttia kuvataiteilijan tuloista tulee teosmyynnistä, mutta tämäkin luku on epäuskottavan suuri”, Mäki sanoo.

Kuvataiteilijoiden toimeentulokysymyksistä olennaisin juuri nyt on näyttelypalkkiojärjestelmän edistäminen. Ilman sitä taiteilija voi jäädä näyttelyn pitämisestä jopa tappiolle, sillä ”nyt taiteilijan roolina on olla lähinnä kiitollinen siitä, että saa pitää näyttelyn”.

STS:n tavoite on, että etenkin julkista tukea saavat museot maksaisivat taiteilijoille näyttelyiden pitämisestä. Kun Teollisuustaiteen Liitto Ornamo ja Suomen Taiteilijaseura kysyivät muutama vuosi sitten ammattikuvataiteilijoiden toimeentulosta, vain yksi prosentti kyselyn vastaajista kertoi saavansa aina korvauksen museonäyttelystään. Valtaosalle ei oltu koskaan maksettu taiteilijapalkkiota.

Opetus- ja kulttuuriministeriö ovat ottaneet myönteisen kannan näyttelypalkkiojärjestelmään. Valtio kannustaa museoita maksamaan taiteilijoille, ja museot voivat hakea tarkoitukseen rahaa.

”Toivotaan, että tämä ajattelu leviää ja siitä tulee maan tapa”, Mäki sanoo. ”STS:n rooli on perustella tätä museoiden suuntaan jatkossakin.”

Näyttelypalkkio määräytyy näyttelyn laajuuden ja muiden olennaisten tekijöiden mukaan. Se voi olla esimerkiksi kuukauden palkka. Taiteilijoille maksettavat kuvastokorvaukset ovat moninkertaisesti pienempiä.

Luuletko, että näyttelypalkkiojärjestelmä on laajasti käytössä puheenjohtajakautesi päätteeksi?

”Toivon, että on”, Mäki sanoo. ”Mutta en menisi lyömään siitä suurta summaa vetoa.”

“Ennalta-arvaamattomuus on taiteen erityinen ominaisuus”

Mäellä on parhaillaan työn alla yksityisnäyttely toukokuuksi, valokuvia, runokirja ja esitys Kiasma-teatteriin.

Teemu Mäki lausuu näkemyksellisesti ja vaivatta kantojaan näyttelypalkkiojärjestelmän kaltaisista teemoista. Hänen äänensä kuitenkin tulee erityistä lämpöä ja intoa, kun hän puhuu taiteesta kokemuksena, taikajuomana tai salakäytävänä, jota pitkin voi päästä jonnekin, mitä ei tiennyt olevankaan. Vaikka taiteilija eläisi vallitsevan talousjärjestelmän raameissa, taide ei sitä tee.

Mäen selän takanaan Kallion kodin keittiössä on oma teos African Queen. On selvää, että se on käytävä toisiin maailmoihin ja tapoihin olla, mutta ei se mitään valmista sanomaa tarjoa.

”Valitetaan, että taide on niin vaikeaa tai sattumanvaraista. Onhan se totta, että jos ei ole koskaan kuunnellut atonaalista nykymusiikkia, voi olla vaikea saada siitä otetta; mitä kiusallista riipimistä tämä on, millä logiikalla tää on kyhätty.”

”Tosin taiteelle on tyypillistä myös sellainen, että ihminen hullaantuu johonkin, josta se ei tiedä mitään. Yhtäkkiä jonkin vieraan kulttuurin taiteellinen olomuoto liikuttaa kyyneliin ja tuntuu läheiseltä. Tämä ennalta-arvaamattomuus on taiteen erityinen ominaisuus.”

Nämä neljä kokemusta avasivat Teemu Mäelle oven taiteen salakäytävään

Teemu Mäki väittää, että taide on tapa tavoitella ja luoda hyvää elämää – jopa onnellisuutta. Taiteen kuluttamista pitää ja voi harjoitella, hän sanoo. Mitkä ovat olleet hänen avainkokemuksiaan: mikä sai hänet alun perin etsimään kysymyksiä ja vastauksia juuri taiteesta? Nämä kokemukset vaikuttivat Teemu Mäkeen teini-iässä ja sen kynnyksellä.

1. Pier Paolo Pasolinin ohjaama elokuva Matteuksen evankeliumi (1964).

”Oli hämmästyttävää nähdä italialainen taide-elokuva, jossa ei ollut ollenkaan minulle tuttuja, palkitsevia asioita. Se oli kuohuttavaa ja antoisaa, jotain ihan muuta kuin toimintaelokuvat.”

2. Jazz-musiikin löytäminen Miles Davisin (1926-1991) kautta
”Olin kuunnellut lähinnä hevirokkia, kun päädyin kirjastossa epähuomiossa jazziin. Olin yhdeksännellä luokalla. Jazz oli elokuvakokemusta vastaava, selittämättömän vahva käänne, joka veti heti mukaansa, vaikka olin ihan pihalla, enkä erottanut soittimia toisistaan. Tästä kiitos kuuluu Lapuan kirjastolle.”

3. Saksalainen taidemaalari Ernst Ludwig Kirchner (1880-1938),
”Kuvataiteen puolella yksi käännekohta oli tutustuminen Ernst Ludwig Kirchnerin hermostuneisiin viivoihin ja kouristuneisiin ihmishahmoihin. Koin ne maalaukset tosi voimakkaasti, tunnistin niistä itseni. Tuntui vapauttavalta, että joku sanoi ääneen, että tällaista ihmisenä oleminen oikeasti on. Esimerkiksi Rembrandt on hieno maalari, mutta hänen taulujensa henkilöt ovat kuitenkin niin rauhaisia, jyhkeitä ja sankarin oloisia, että se tuntuu minusta elämän väärennökseltä. Vasta Kirchnerin ja vastaavien kautta koin että maalaus voi todella saada otteen todellisuudesta.”

4. Pentti Saarikoski: Yksitoista kerrosta (1961)

”Olin ajatellut, että runous on kaunokirjoitusta, joka on riimitelty niin, että sitä voi lausua. Sitten kuulin Saarikosken lausuvan radiossa runoaan nimeltä Yksitoista kerrosta. Sen yksittäisen runon kuuleminen muutti omaa suhdetta koko lajiin. Tajusin, että runossa on oma itunsa, ja sen erityinen ominaisuus on merkitystiheys.”

Suuri osa taiteesta edellyttää taiteen tekijän ja kuluttajan yhteistyötä. Taiteeseen pitää jaksaa perehtyä. Se voi olla vaikeaa, kun kilpailevia ärsykkeitä on paljon, ja niistä monet ovat helppoja, nopeita ja ilmaisia. ”Tässä tilanteessa ei ole hyvä myyntipuhe, että jo muutaman vuoden päästä tämä (taide) on antoisampaa kuin mikään muu.”

Mäki on intohimoinen taiteen kuluttaja, tosin on vaikea sanoa, onko hänen maailmassa erikseen taiteen kuluttamista, tekemistä ja jotain muuta, taiteesta irrallista elämää.

”Taide on ihmisyyden ulottuvuus. Taidetta tekemällä ja kuluttamalla ihmiset miettivät niitä elämän peruskysymyksiä, joihin ei ole luonnontieteellistä vastausta”, hän sanoo.

Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on suhde kuolemaan.

”Taiteessa kuolemaan suhtaudutaan monisävyisesti. Kuolevaisuus ei ole vain surua ja pelkoa, vaan elämän mielekkyyden lähde. Kuolema lisää elämän kallisarvoisuuden tuntua. Taiteessa sovinto kuoleman kanssa saattaa syntyä vaikka jollain kehollisella tavalla.”

Miten tällaisen asian arvoa voisikaan mitata: Saattaa auttaa ihmisiä kohtamaan oman kuolevaisuutensa ja auttaa näkemään elämän mielekkäänä. Hintaan…?

Taiteilija – ankara mutta suositeltava ammatti

Mäen omalle taiteelliselle työlle kuuluu vaikka mitä. Seuraava oma näyttely on toukokuussa. Hän sai juuri käännettyä englanniksi teatteriohjauksensa Sinusta tulee koivu. Ensi syksyyn mennessä syntyy uusia valokuvia, runokirja ja työryhmän kanssa Jouluevankeliumi-esitys Kiasma-teatteriin. Tekeillä on myös leffaversiot alun perin YLE:lle tehdystä radioteoksesta Pakolaiskeskusteluja ja sukupuolta käsittelevästä esityksestä Transformations.

”Niin, aina jää nälkä, sellainen olo, että tuotakin haluaisin käsitellä ja tuota välinettä tai tyyliä en ole vielä käyttänyt.”

Mäki ei ole suinkaan ainoa taiteilija, joka operoi monella taiteen kentällä. Hänellä on omakohtaista kokemusta siitä, millaisten käytäntöjen varassa eri taidemuotoja tehdään.

”Kuvataiteessa suurin osa taiteesta näytetään taiteilijan kustannuksella. Se on ankeaa, ja yksi syy siihen, miksi olen itse viime vuosina etääntynyt kuvataiteesta. Kirjailijana ja teatteriohjaajana saa paljon parempaa kohtelua ja koko toimintaympäristö on lempeämpi.”

Mäki sanoo, että valitessaan taiteilijuuden ihminen usein valitsee pienet tulot tai suoranaisen köyhyyden. Se voi olla oikein hyvä valinta. Mäki suosittelee taiteilijan elämää myös omille lapsilleen, joista yksi, kouluikäinen poika, voitelee paahtoleipää keittiössä, jossa Mäki puhuu taiteen merkityksestä ja olemuksesta.

”Nautin taiteilijana olemisesta. Tämä on monella tavalla ankara ammatti. Silti sanon omille lapsille, että ihan pakko ei ole alkaa taiteilijaksi, mutta toivon, että alatte.”

 

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInGoogle+Email to someone