Petri Eskelinen veistää välineitä vuorovaikutukselle

15.12.2020Kirjoittaja: Rosa Kuosmanen
Kuvataiteilija Petri Eskelinen työhuoneellaan Vallilan taiteilijatalossa. Kuva: Roxanne Mikkonen

Suomen Taiteilijaseuran kuvataiteilijapalkinto myönnetään tänä vuonna kuvanveistäjä Petri Eskeliselle. Eskelinen toivoo mekaanisten veistostensa toimivan välineinä kommunikaatiolle ja yhteisymmärrykselle. Uusissa teoksissaan hän on kääntänyt katseensa ihmisen käyttäytymisestä kohti kasveja.

Kuvanveistäjä Petri Eskelisen työhuone Vallilan taiteilijatalossa tuo mieleen verstaan tai keksijän laboratorion. Seiniä peittävät hyllyt ovat täynnä työkaluja, poria, sahoja ja ruuveja. Keskeneräisten veistosten osaset, rakenteet ja testiversiot levittäytyvät ympäri huonetta. Huoneen perällä on majamainen rakennelma, jonka pimeydessä mekaaninen laitteisto liikuttaa puista kehikkoa. Sen päällä kiemurtelee köynnösmäinen kasvi, jonka toimintaa Eskelinen tarkkailee nopeutetun kameran avulla. Käynnissä on kokeilu, josta mahdollisesti syntyy taideteos.

Petri Eskelisen teokset lähtevät usein syntymään tällaisista prototyypeistä tai kokeista. Niiden taustalla on halu testata jotain ajatusta tai olettamusta, joka voi paljastua oikeaksi tai vääräksi. Eskelinen on tunnettu erityisesti mekaanisista puuveistoksistaan, joissa on usein toiminnallinen ja vuorovaikutteinen elementti. Uusissa teoksissaan hän tutkii kasvien käytöstä sijoittamalla niitä erilaisiin rakennettuihin pienoismaailmoihin. Toistuva teema, joka Eskelistä kiehtoo, on ihmisen ja luonnon suhde.

Teen paljon kokeiluja ja testejä, jotka eivät välttämättä johda mihinkään. Vaikka se on turhauttavaa, niistä voi kuitenkin löytää jotain uutta ja kiinnostavampaa.

”Minua kiinnostaa erityisesti, miten luonto vaikuttaa ihmisen käyttäytymisessä edelleen. Olemme kuitenkin eläimiä, jotka vaistomaisesti reagoivat asioihin tietyillä tavoilla. Esimerkiksi se, miten koemme eri asioita eläväksi. Vaikka mekaaninen laite, joka liikkuu tietyllä tavalla, voi näyttää elävältä tai vaikka kuolevalta”, hän kuvailee.

Uppoutuminen tiettyyn kiinnostuksen kohteeseen useammaksi vuodeksi on Eskelisen taiteelliselle työlle tyypillistä. Hän kokee asioiden tutkimiseen ja miettimiseen menevän paljon enemmän aikaa kuin itse teosten työstämiseen. Lisäksi kontaktiveistokset täytyy suunnitella tarkkaan myös turvallisuuden kannalta, koska ihmiset saavat koskea ja käyttää niitä. Jokainen Eskelisen teos on prototyyppi, ehdotus, johon ei ole varsinaisesti käyttöohjetta tai oikeaa vastausta.

Uusissa teoksissaan Petri Eskelinen on tutkinut kasvien käytöstä sijoittamalla niitä erilaisiin rakennettuihin pienoismaailmoihin. Kuvassa hänen työhuoneelleen rakennettu prototyyppi. Kuva: Petri Eskelinen

”Teen paljon kokeiluja ja testejä, jotka eivät välttämättä johda mihinkään. Vaikka se on turhauttavaa, niistä voi kuitenkin löytää jotain uutta ja kiinnostavampaa. Se voi pakottaa hylkäämään alkuperäisen idean ja lähtemään toiseen suuntaan. Mielestäni se on motivoivaa, ja siihen pitää pystyä.”

Yrityksen ja erehdyksen kautta tekeminen johtaa Eskelisen mukaan siihen, että työskentely on hidasta eikä teoksia valmistu paljon.

”Mutta miksi toisaalta pitäisikään? Tarkoitukseni ei ole tuottaa jatkuvasti teoksia, vaan tehdä teoksia, joihin olen tyytyväinen.”

Työskentelyn lähtökohtina liike ja sattumanvaraisuus

Rovaniemeltä kotoisin olevan Petri Eskelisen isoisä oli taidemaalari, mikä sai myös hänet ymmärtämään jo lapsena, että taiteilijan ammatti on ylipäätään mahdollinen. Eskelinen muistaa ajatelleensa jo ennen kouluikää, että ei halua olla mitään muuta kuin taiteilija.

”On se ajatus aina ollut selkeä, että haluan taiteilijaksi. Lopulta kun pääsin opiskelemaan taidetta, ja varsinkin kuvanveistoa, tuntui, että olen tullut kotiin.”

Eskelinen valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2006. Hän oli alun perin taidemaalari, mutta huomasi tekevänsä enimmäkseen kolmiulotteisia teoksia. Kuvanveiston pariin siirtyminen rakensi pohjan myös mekaanisten veistosten syntymiselle.

”Kaipasin veistoksiini jotain elävää, muuttuvaa ja sattumanvaraista, jota en voi kontrolloida. Liike alkoi tulla mukaan sitä kautta. En halua edelleenkään tietää tarkkaan etukäteen, mitä jokin tulee tekemään. Muutoksen elementti näkyy nykyään työskentelyssäni myös kasvien kautta. En voi tietää tarkalleen, miten ne tulevat toimimaan.”

Kaipasin veistoksiini jotain elävää, muuttuvaa ja sattumanvaraista, jota en voi kontrolloida.

Seurattuaan tiiviisti ihmisten käytöstä ja reagointia kontaktiveistostensa kanssa, Eskelistä alkoi kiinnostamaan, miten kasvit toimisivat ja käyttäytyisivät erilaisissa koetilanteissa. Niiden tutkiminen on avannut taiteilijan työhön uuden linjan, johon uppoutua. Tällä hetkellä kasviteoksia on esillä Eskelisen Toimintamuisti -näyttelyssä Serlachiuksen taidemuseossa Mäntässä.

”Kasvien liikkeet on todella kiehtovia ja niissä on jotain samaa kuin liikkuvissa veistoksissani. On kiinnostavaa, miten ne tekevät ”epäkasvimaisia” asioita: käyttävät mekanismeja liikuttamaan itseään tai luovat kilpailutilanteita pyrkiessään eri reittejä valoon.”

Interaktiivinen teos Laumaeläin (2019) toimii katsojien liikkeen jatkeena, mutta reagoi myös ihmisten keskinäisiin liikkeisiin. ”Puiset veistokset luovat tiettyä sympaattista härvelimäisyyttä”, Eskelinen sanoo. Kuva Galleria Sculptorin näyttelystä vuonna 2019. Kuva: Erica Nyholm.

Kuvataiteilijan työssä kiehtoo vapaus ja anarkia

Eskelinen on muutaman vuoden ajan jakanut työskentelyprosessiaan yleisölle myös sosiaalisen median kautta. Alun perin Instagram toimi työpäiväkirjana hänelle itselleen, mutta mekaanisten veistosten syntyprosessit alkoivat kiinnostamaan yhä laajempaa yleisöä. Eskelinen huomasi, että valmistuneen teoksen osan tai onnistuneen kokeen jakaminen yleisölle tuntui hyvältä vastapainolta työhuoneen yksinäiselle puurtamiselle. Vähitellen kommentteja ja yhteydenottoja alkoi tulla eri puolilta maailmaa. Uusi yleisö löysi myös näyttelyihin.

”Instagramin kautta tavoitin ihan uudenlaisen yleisön. Sculptorin näyttelyyn vuonna 2019 tuli yhtäkkiä tosi paljon nuoria, jotka olivat seuranneet Laumaeläin-teoksen valmistumista tiiviisti sosiaalisessa mediassa. Luulen, että taiteilijoiden läsnäolo sosiaalisessa mediassa on tätä päivää, halusi sitä tai ei.”

Vaikka Eskelinen kokee tekevänsä taiteilijana unelmatyötään, on ollut kausia, kun ammatinvalinta on mietityttänyt. Hän on keskustellut myös kollegoiden kanssa siitä, miten 10–15 vuotta valmistumisen jälkeen moni taiteilija kokee turhautumista niin omiin taiteellisiin ideoihin kuin esimerkiksi epävarman toimeentulon kanssa painimiseen.

”Työskenneltyäni pitkään veiston kanssa tuli pieni kriisi, että tuntui, että olen tehnyt kaikki ideani. Vähitellen tajusin, että eihän mikään estä vaihtamasta suuntaa ja alkamasta tehdä täysin toisenlaisia teoksia”, hän kertoo.

Kuvataiteilijan työ on edelleen harvoja töitä, joissa on edelleen tiettyä anarkiaa, siinä pystyy vaikuttamaan niin paljon itse.

Lopulta Eskelinen päätyi jälleen siihen, ettei mikään muu ammatti kiinnosta niin paljon kuin taide. Hän teki ”uran puolivälin päätöksen”, että jatkaa taiteilijana eteenpäin.

”Kuvataiteilijan työ on edelleen harvoja töitä, joissa on edelleen tiettyä anarkiaa, siinä pystyy vaikuttamaan niin paljon itse. Tässä työssä voi täysin muuttaa oman mielenkiinnon kohdetta ja uudistaa työskentelytapaansa sen mukaan, mikä tuntuu innostavalta.”

Julkinen taideteos Napatutkija valmistui Helsingin Uuteen Lastensairaalaan vuonna 2019. ”Oli hauska seurata, kun sairaala valmistui ja ihmiset kävivät kokeilemassa teosta lastensa kanssa. Tutkimukseen pääsyn odottamista voi helpottaa, jos lapsi voi keskittyä johonkin muuhun”, Eskelinen kuvailee. Kuva: Erica Nyholm

Välineitä sanattomalle kommunikaatiolle ja yhteisymmärrykselle

Eskelinen on seurannut näyttelyissään suurella kiinnostuksella, miten ihmiset käyttäytyvät hänen veistostensa parissa ja kommunikoivat toistensa kanssa teosten kautta. Hän oli huomannut, miten monia ihmisiä helpottaa, jos he voivat yhdessä ollessaan keskittyä johonkin konkreettiseen asiaan. Alettuaan tehdä liikkuvia ja liikuteltavia teoksia hän tajusi, että teokset voisivat olla jotain sellaista, välineitä sanattomalle kommunikaatiolle ja yhteisymmärrykselle. Eskelisen teoksia on kuvailtu myös empatiakoneiksi.

”Ehkä se on jonkinlaista empatiaa, että teosten kautta voi lähestyä toista ihmistä ilman, että tarvitsee koskea tai puhua. Se näkökulma on tosi kiinnostava, että niissä on jotain tiettyä myötäelämistä. Kuvanveistossa on perinteisesti paljon kovaa, mutta itse pyrin siihen, että teoksessani on inhimillinen taso. Se pyrkii esimerkiksi tutustuttamaan ihmisiä toisiinsa, tai on leikkimisen väline.”

Kuvanveistossa on perinteisesti paljon kovaa, mutta itse pyrin siihen, että teoksessani on inhimillinen taso.

Voimakkain yksittäinen palaute Eskeliselle tuli pari vuotta sitten, kun hänen teoksensa Halaamisen mekaniikka oli esillä Oulun taidemuseossa. Vuorovaikutteisen teoksen avulla katsoja voi itse halata itseään. Näyttelyn aikana 10-vuotiaan autistisen pojan isä otti Eskeliseen yhteyttä. Poika, jolla oli vaikeuksia halata perheenjäseniään, oli harjoitellut teoksen avulla halaamista kymmeniä kertoja palaten museoon useina päivinä.

”En ollut ajatellut asiaa sitä kautta, että teoksissa voisi olla jotain terapeuttista, ja ne voisivat olla joillekin niin voimakkaita kokemuksia. Aloin ajattelemaan teoksiani ihan uudelle tavalla sen jälkeen.”

Juuri muutoksen ja uusien ajatusten herättämisessä on Eskelisen mielestä taiteilijoiden ja taiteen voima. Taiteella on mahdollisuus tehdä ympäristöstä maagisempi, kohottaa ihmiset arjestaan. Hän toivoo, että kukaan ei jäisi miettimään, onko jokin taidetta tai ymmärtääkö sitä vai ei. Riittää, että teos saa pohtimaan, herättipä se millaisia tunteita vain. Lisäksi usein huomataan vasta jälkeenpäin, että teos on kertonut ajastaan jotain laajemminkin.

”Taiteilijat ovat aina jonkinlainen oman aikansa peili, mikä usein nähdään vasta myöhemmin. Kiinnostusta ja uteliaisuutta maailmaa kohtaan, mitä ei koskaan unohtaisi, on se, mitä taiteilijat voivat tuoda.”